Uhriutuminen on ikiaikainen keino oikeuttaa väkivaltaa. Ottamalla uhrin roolin voi oikeuttaa minkä hirveyden tahansa, Iduozee pohtii.
Uwa Iduozeekuvaaja ja dokumentaristi
Lokakuu 1943. Natsien operaatio Reinhard Puolan juutalaisten tuhoamiseksi on viimeisillään. Saksan sisäministeri Heinrich Himmler pitää Puolan Posenissa puhetta SS-joukkojen komentajille. Himmler sanoo, että juutalaisten sijaan SS-miehet ovat sodan aitoja kärsijöitä: he tietävät, miltä tuntuu, kun vieressä makaa satoja ruumiita.
He ovat uhreja, koska heidän velvollisuutensa on sietää, toteuttaa ja todistaa sodan vaikeinta tehtävää – juutalaisten kansanmurhaa – turvatakseen Saksan olemassaolo.
Kautta aikain on tiedetty, että omaa toimintaansa voi oikeuttaa omaksumalla uhrin identiteetti.
Lokakuu 2024. CNN julkaisee artikkelin, joka käsittelee Gazasta palanneiden israelilaissotilaiden psykologista traumaa ja itsemurhia. Yksi haastatelluista sotilaista kuvailee, kuinka he ajoivat satojen kuolleiden ja elävien ihmisten yli puskutraktoreilla. Hän ei pysty enää syömään lihaa, koska se muistuttaa häntä Gazassa näkemästään ihmislihasta ja -verestä: ”Kaikki purskahti ulos.”
Samassa artikkelissa Israelin armeijan psykologi kertoo, miten traumatisoituneita sotilaita autetaan palaamaan arkeen. Heitä muistutetaan Hamasin terrori-iskusta Israeliin. Psykologin mukaan se ”normalisoi” sotilaiden kokemuksia, ja auttaa heitä muistamaan, miksi he menivät Gazaan. Kyse on eksistentiaalisesta kamppailusta, jossa tarkoitus pyhittää keinot.
Ihmiset ovat aina tiedostaneet, että omaa toimintaansa voi oikeuttaa omaksumalla uhrin identiteetti. Se on ikivanha keino rakentaa kansakuntia yhdistäviä narratiiveja ja väittää väkivaltaa hyväksyttäväksi itsepuolustuksen nimissä.
Äärijärjestöjä tutkineet yhdysvaltalaispsykologit Stephen Reicher ja Yasemin Ulusahin käyttävät termiä dominant group victimhood – vapaasti suomennettuna hallitsevan ryhmän uhriutuminen. Termi kuvaa ajatusmallia, jossa yhteiskunnan valta-asemassa oleva ryhmä ottaa itselleen uhrin roolin.
Jopa kansanmurha – joka muuten sotisi moraalia vastaan – on olemassaolon kamppailun kehyksessä hyväksyttävää.
Uhriksi heittäytyjiä yhdistää tunne valta-aseman menetyksestä ja katkeroituminen siitä, että ansaituksi koettuja etuja ollaan menettämässä joillekin, jotka eivät niitä ansaitse. Järjestyksen palauttaminen keinoja kaihtamatta on silloin suorastaan moraalinen velvoite.
Ajatus kamppailusta olemassaolon puolesta on keskeinen osa tarinaa, jolla on oikeutettu ihmiskunnan suurimpia vääryyksiä. Kun uhattuna on oman yhteisön olemassaolo, sitä vastaan hyökkäävät viholliset lakkaavat olemasta ihmisiä – oli uhka todellinen tai ei.
Jopa kansanmurha – joka muuten sotisi ihmisten moraalia vastaan – on olemassaolon kamppailun kehyksessä hyväksyttävää.
Uhriutuminen toimii arkisen hyvin myös tämän päivän lännen demokratioissa.
Eivätkä silmänkääntötemppua hyödynnä vain kansanmurhiin ja vähemmistöjen sortoon syyllistyvät hirmuhallinnot. Uhriutuminen toimii arkisen hyvin myös tämän päivän lännen demokratioissa.
Kun mieltää itsensä uhriksi, on äärimmäisen vastahakoinen tunnistamaan omia etuoikeuksiaan ja muiden kokemaa kärsimystä, koska kokee itse olevansa sorrettu. Muistutukset rakenteellisista epäkohdista kaikuvat kuuroille korville, koska ”oikeita sortajia” ovat terroristit, maahanmuuttajat, valtamedia tai miehiä ”kastroivat” intersektionaaliset feministit.
Suomessakin vaikuttava, ministeritason arvostusta nauttiva, salaliittoteoria väestönvaihdosta perustuu ajatukselle siitä, että koko suomalaisuuden olemassaolo on uhattuna: valkoiset suomalaiset pyritään tarkoituksenmukaisesti alistamaan ja korvaamaan ulkomaalaisilla.
Jos yhteiskunta näyttäytyy nollasummapelinä, jossa kaikki, minkä muut saavuttavat, on automaattisesti itseltä pois, voi kokea olevansa uhri ja vastustaa kaikkea mikä liikkuu.
Uhriksi heittytyjän ei tarvitse menettää yöuniaan. Vaikka hänen nimissään harjoitetaan silmitöntä väkivaltaa, tilaa on vain yhdelle uhrille.
Pahimmillaan uhriutumisen jälki on karmeaa. Kun käännetään valta-asetelmat päälaelleen, luodaan narratiivi, jossa naisten sortaminen ei ole naisvihaa, valkoisen ylivallan kannattaminen ei ole rasismia ja kansanmurha ei ole kansanmurha – ne ovat hyökkäyksen kohteena olevan altavastaajan viimeinen puolustusrintama.
Tällaiseen aatteeseen luiskahtaneen ihmisen ei tarvitse menettää yöuniaan. Vaikka hänen nimissään harjoitetaan silmitöntä väkivaltaa tai poljetaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten oikeuksia, tilaa on vain yhdelle uhrille.
Ottamalla oikeiden uhrien paikan voi ottaa myös heille kuuluvan myötätunnon itselleen. Holokaustin arkkitehdin Heinrich Himmlerin kykenemättömyys hahmottaa syyttömien juutalaisten kärsimystä heijastuu tässä päivässä kuin hyinen kaiku.
Kuulemme sen, kun Israelin hallinto julkaisee videon, jonka mukaan ”Gazassa ei ole yhtäkään viatonta siviiliä”, tai kun Israelin valtiovarainministeri pohtii, että panttivankien vapauttamiseksi olisi strategisesti tehokkaampaa ja oikein näännyttää gazalaiset nälkään.
Uwa Iduozee
Kirjoittaja on dokumentaristi, joka uskoo, että harva uhriutuja haluaa oikeasti vaihtaa paikkaa niin sanotun sortajansa kanssa.
