Jouluaattoaamuna vuonna 1964 Tampereella ei ollut lunta juuri nimeksikään.
Puutarhakadulla liikettä pitävä 59-vuotias Uuno Lastunen oli varhain aamulla työn touhussa. Lastunen kumartui sytyttämään tulet liikkeen nurkassa olevaan kamiinaan. Silloin joku kävi hänen kimppuunsa.
Useita iskuja rautaputkella. Tekijä nappasi Lastusen takin taskusta tuhat markkaa ja katosi kuin aave Tampereen aamuun.
Poliisi sai jo aamusta hälytyksen Lastusen liikkeeseen. Eräs pikkutyttö oli löytänyt miehen verissä päin konttoristaan.
Rikostutkijoiden joululoma oli ohi, eikä sellaista liiemmin ollut ehtinyt ollakaan.
Lähes puolen vuoden ajan Tamperetta oli piinannut murhaaja: joku surmasi liikkeenharjoittajia ja ryösti nämä.
Kaksi heistä oli kuollut, Lastunen taisteli hengestään. Tajuton mies kiidätettiin Tampereen keskussairaalaan leikattavaksi.
Uuno Lastunen ei enää herännyt. Hän kuoli 5. tammikuuta.
Jouluaattoaamuna Lastusen liikkeen edustalle kerääntyi uteliasta väkeä.
Poliisi tuskin arvasi, että väen seassa oli myös murhaaja.
Tekijä oli palannut rikospaikalle taksilla. Hän oli pyytänyt taksia ajamaan Lastusen liikkeen ohi. Mukana oli myös murhaajan nuori poika. Seuraavaksi he kurvaisivat joululahjaostoksille.
Koko Suomea kohahduttanut ryöstömurhien sarja sai alkunsa heinäkuun 25. päivänä vuonna 1964.
Lämpimänä kesäiltana rikospoliisiosastoon tuli ilmoitus. Osoitteesta Hallituskatu 11 oli löytynyt ruumis.
Tässä osoitteessa oli 72-vuotiaan Liebe Koskisen Sähkökonekorjaamo. Koskinen makasi lattialla kyljellään, pään ympärillä oli hyytynyt verilammikko.
Liikkeestä oli viety kassalipas ja rahaa.
Poliisi kuulusteli useita henkilöitä. Se myös pyysi Koskisen liikkeessä murhapäivänä käyneitä ilmoittautumaan välittömästi. Näin teki useampi henkilö.
Kaksi heistä oli todennäköisesti nähnyt verityön tekijän. Heidän lausuntojensa avulla poliisi pystyi kertomaan Koskisen murhasta epäillyn miehen tuntomerkit.
Toimet eivät johtaneet läpimurtoon.
Ylöjärvellä Viljakkalan maantien reunaan pysäköity tumma pakettiauto herätti ohikulkijoissa kummastusta. Auto nökötti kuin hylättynä marraskuisessa maisemassa.
Sitä ihmetteli myös muuan paikallinen autonkuljettaja.
Autonkuljettaja päätti kurkistaa autoon. Siellä häntä oli vastassa järkyttävä näky: tavaratilassa oli verinen, kuolonkankea mies.
Jälleen poliisin puhelin soi.
Uhrin henkilöllisyys selvisi auton rekisteritietojen perusteella. Hän oli 45-vuotias liikemies Eino Ruuhilehto. Myös häntä oli lyöty päähän tylpällä esineellä.
Miehen takintaskusta löytyi rahaa ja avainnippu, sormesta kultasormus. Ranteessa oli kellon rannekkeen jäljet, mutta kello oli kadonnut.
Poliisi perkasi Ruuhilehdon Puutarhakadulla sijaitsevan liikkeen. Sieltä oli hävinnyt televisio, josta Ruuhilehdon leski kertoi rikostutkijoille.
Leski kertoi poliiseille, kuinka vajaa viikko ennen kuolemaansa Ruuhilehto oli saanut oudon puhelun. Soittaja oli pyytänyt Ruuhilehtoa tuomaan myynnissä olleen television Ylöjärvelle ja ilmoittanut tapaamispaikaksi jonkin sivutien. Soittaja ei ollut esitellyt itseään.
23. marraskuuta Ruuhilehto matkasi Ylöjärvelle viemään televisiota. Se jäi hänen viimeiseksi reissukseen.
Kolmoismurhaajan kintereillä
Uuno Lastusen murha jouluaattona oli kolmas.
Kolme kuollutta liikemiestä, sama tekotapa, jokaiselta viety jotain.
Lastusen jälkeen poliisin käsitys lienee vahvistunut siitä, että henkirikosten takana oli sama henkilö.
Mikään ei kuitenkaan ollut vielä varmaa. Aamulehden jutussa poliisi toppuutteli, etteivät murhat välttämättä liittyneet toisiinsa.
Vuosi vaihtui ja tekijä oli yhä vapaalla jalalla. Paine poliisissa kasvoi.
Poliisi puhutti kolmoismurhia tutkiessaan noin 4000 ihmistä. Silminnäkijähavaintoja pyydettiin, vihjeitä tarkistettiin. Huhuja liikkui, ihmisiä pidätettiin, mutta ratkaiseva tieto vielä puuttui.
Kunnes viimein tärppäsi.
Helmikuisena tiistaina poliisit saapuivat Ylöjärvelle viisilapsisen perheen vuokratalon pihaan.
Talon isäntä, 38-vuotias työtön kirvesmies Aarne Laakso, oli nyt ykkösepäilty. Poliisi oli päässyt perheenisän jäljille muun muassa naapurien vihjeiden avulla.
Kuulusteluissa Laakso kiisti alkuun kaiken. Muutamassa päivässä mies murtui ja tunnusti jokaisen murhan.
Laakso ei osannut kunnolla selittää tekojaan, vaikkakin yhtenä motiivina oli selvästi raha. Perhe oli joutunut turvautumaan yhteiskunnan apuun.
Uhreilta ryövätyt rahasummat olivat lopulta melko vaatimattomia. Niillä Laakso kuitenkin makseli velkojaan, rästissä olleita vuokria ja osti joululahjoja ja -ruokaa.
Jouluaattoaamuna hän oli pohtinut, mistä saisi rahaa joulua varten.
Laakson mukaan idea Uuno Lastusen murhaamisesta tuli vasta miehen liikkeessä. Hän myönsi lyöneensä kamiinaa sytyttämään kumartunutta miestä.
Laakso kertoi ajaneensa taksilla Lastusen liikkeen ohi veriteon jälkeen. Siitä hän jatkoi matkaansa poikansa kanssa Tammelan torille jouluostoksille.
Samaa hän sanoi myös Koskisen ja Ruuhilehdon kohdalla: ajatus surmaamisesta syntyi hetkessä. Selvisi, että Laakso oli käynyt jokaisen miehen liikkeessä ennen murhia.
Poliisi ei joutunut tyytymään pelkkään tunnustukseen. Laakson autotallista löytyi murhattujen miesten kadonneita tavaroita.
Poliisille selvisi, että autotalli oli myös rikospaikka.
Laakso tunnusti murhanneensa Eino Ruuhilehdon autotallissaan lyöden tätä kirveen hamaralla. Sen jälkeen hän siirsi Ruuhilehdon ruumiin autoon, ajoi sen maantien reunaan Ahdekylälle ja lähti lipettiin.
Laakson perheelle teot tulivat täytenä yllätyksenä. Vaimolleen työtön Laakso oli sepittänyt välillä ilmestynyttä rahaa sillä, että oli saanut sitä velaksi.
Oikeudessa Laakso myönsi kaikki ryöstömurhat. Huhtikuussa 1965 hänet tuomittiin kolminkertaiseen elinkautiseen kolmesta murhasta. Myöhemmin hovi vahvisti tuomion.
Vuonna 1970 Laakso pakeni Helsingin keskusvankilasta, joskin karkumatka jäi lyhyeksi.
Sen jälkeen miestä haastateltiin Hymy-lehteen.
– Pidän itseäni nyt normaalina, mutta en ollut normaali silloin, kun suoritin rikokseni. Olin työtön, huoli perheen toimeentulosta painoi ja sain hirveitä veromätkäytyksiä. Eikä minun tarkoitukseni ollut tappaa, Laakso kertoi Hymylle.
Jutun lähteinä on käytetty Tampereen poliisilaitoksen ja Tampereen raastuvanoikeuden asiakirjoja sekä Ylen, Aamulehden, Helsingin Sanomien, Seuran ja Hymyn arkistoja.
