Sari Lottonen kävelee hausjärveläisessä metsässä poimuri kädessään. Hän on suostunut marjaan Ylen pyynnöstä. Muuten häntä ei täällä nähtäisi.
– Yli neljäkymmentävuotiaana opettelin uudelleen käymään metsässä, koska tämä merkitsi minulle työpaikkaa, Lottonen kertoo.
Samaan aikaan Lahdessa Eija Kiiskin kädet käyvät vauhdilla. Lyhyen haastattelun aikana sangon pohjalle ilmestyy päälle litra mustikkaa.
– Tämä on aivan elämäntapa, lapsesta asti kuulunut elämääni. Viisitoista minuuttia metsässä ja ei ole enää mitään murheita, Kiiski sanoo.
Kuopiossa Tatu Savolainen on tullut haastatteluun ilman marjastusvälineitä.
– Jos pääsisin tulostavoitteesta irti ja saisin vain fiilistellä niitä marjoja, voin kuvitella, että se voisi olla hauskaa. Mutta se lähteminen on ollut niin vaikeaa, että sitä tunnetta en ole kokenut, Savolainen arvioi.
Kysyimme yleisöltä lapsuuden muistoja ja kokemuksia marjastamisesta. Saimme yli 740 vastausta. Ihmisillä on tarve kertoa, niin hyvässä kuin pahassa.
Joka viides vastaaja kertoi pitävänsä marjastamista vastenmielisenä toimintana. Samaan aikaan valtaosa kertoo rakastavansa marjassa käymistä. Tässä jutussa keskitymme siihen, kuinka kurjat kokemukset ovat kehittyneet.
Tässä jutussa käytetyt sitaatit ovat vastaajilta. Kaikkien siteerattujen vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.
Koko lapsuuden kesät menivät aina marjastamassa ja muutimme Helsingistä maalle vanhempieni marjainnon takia, jossa oli 50 marjapensasta ja omenapuita kotipihassakin. Minua raahattiin aina mukana pitkin metsiä ympäri Suomea. ”Onneksi” tuli sitten se Tšernobyl väliin, niin sain muutaman vuoden rauhan marjastuksista…
Virpi, 54, Helsinki
Lottosen marjanpoiminta päättyi vuonna 1987, kun hän muutti pois lapsuudenkodistaan. Hän katselee nyt aurinkoisella kangasharjulla ympärilleen.
– Tämä on itse asiassa aika ahdistavaa. Metsän tuoksu tuo minulle lapsuudesta sen tunteen, kun aamuseitsemältä kävellään kaksi kilometriä sen sankon kanssa. Väsyttää jo ja tietää, että on pitkä reissu tulossa.
– Viiden litran ämpäri kädessä ja ennen ei lähdetä takaisin ennen kuin se on täynnä. Ahdistus tuntuu kehossa.
Marja-ahdistus on Lottosen mielestä vaikuttanut jopa hänen perhesuhteisiinsa.
– Yritin aikoinaan puhua äidille, että etkö yhtään muista, miten hirveästi veitte meitä väkisin ja miten paljon kävimme marjassa. Äiti ei ymmärtänyt yhtään, mistä puhun hänelle, Lottonen muistelee.
– Vanhempani syntyivät vuonna 1939. He ovat eläneet sota-ajan, ja erityisesti isä oli älyttömän köyhistä oloista. Marjat koettiin ilmaisena ruoan jatkeena.
Tulostavoitteet
Marjanpoimiminen ei ole mitään kivaa. Se on kuitenkin erinomainen tapa opettaa ja oppia tärkeitä asioita. Perheen yhtenäisyydestä, sovitun (tylsänkin) asian suorittamisesta, ihmisen ja luonnon suhteesta ja vaikkapa palkitsemisesta. Itse sain pitää rahat, jotka sain poimituista marjoista.
Jarmo, 52, Turku
Tatu Savolainen tutkii Puijon rinteitä. Hän kertoo olevansa jopa hieman kateellinen niille, jotka saavat marjastamisesta iloa.
– Minun kokemukseni marjastamisesta on se, että lapsuudessa se oli pakko.
– Huomaan, että siirrän omia ajatuksiani ja perinteitä omille lapsilleni. Toivon, että he voisivat saada marjastuksesta jotain sellaista nautintoa, jota en itse pysty saamaan. Minulla on jossain alitajunnassa siihen kuitenkin halu, Savolainen sanoo.
Hänen marjatraumansa liittyy monen muun tavoin erityisesti suorituspaineisiin.
Lapsena marjastus oli kyllä pakkopullaa mutta aikuisena arvostan tosi paljon, että vanhemmat meitä lapsia veivät metsään. On todella hieno oppi, että kaikkea ei tarvitse ostaa valmiina vaan voi ja osaa ihan itse ”saalistaa”. Lisäksi se on ihanaa omaa aikaa, jos menee yksin, saa perheenäitinä oman hiljaisen hetken ja kun lapsi tykkää syödä marjoja, niitä varsin mielellään poimii.
Elina, 44, Tampere
Lahtelaisen Eija Kiiskin ajatus marjastamisesta eroaa lähes täysin Savolaisen ja Lottosen kokemuksista. Himomarjastaja pystyy kuvittelemaan itsensä ahdistujan saappaisiin.
– Ymmärrän heitä. Ei se aina niin herkkua ole. Ehkä on lapsena pakotettu, sitten ei ole lähtenyt koskaan. On ne ajat, kun on hirvikärpäsiä ja hyttysiä. Silloin ei tee mieli lähteä metsään, Kiiski sanoo.
Harjulla poimuria heiluttava Kiiski kuvailee marjasuhdettaan rentoutumiseksi.
– Metsä on stressinpoistaja. Sinne haluaa aina uudestaan ja uudestaan. Joka vuosi päätän, että tänä kesänä ostan mustikat, mutta ei se onnistu. Marjaan vaan on mentävä, Kiiski kertoo.
– Marjassa voi ottaa kunnon askeleita. Se tuntuu hyvältä.
Kivoja muistoja yhdessäolosta äidin kanssa marjametsässä. Minua ei varsinaisesti pakotettu, mutta oli velvollisuus saada se hemmetin ämpäri yhdessä täyteen, ja urakan jälkeen uimaan. Päätin silloin, että aikuisena en marjoja kerää. Ostan ne, mikäli niitä tarvitsen.
Inga, 67, Hausjärvi
Haastatellun kolmikon kokemukset edustavat hyvin monen Ylelle vastanneen ajatuksia marjastamisesta. Erityisesti lapsuuden pakko näyttäytyy vastauksissa merkittävimpänä syynä vältellä tai jopa inhota marjastamista.
Valtaosa Ylelle vastanneista kertoi lapsuutensa sijoittuneen 1960–1980-luvuille. Piirtyy kuva jonkinlaisesta sukupolvikokemuksesta, jossa sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vietiin metsään väkisin. Osa ymmärsi, miksi luonnon antimia kerätään. Osalle jäi pysyvä inho.
Myös Sari Lottonen kertoo siskonsa olevan nyt ”himomarjastaja”, joka täyttää arkkupakastintaan mielellään.
– Siskoni on samoista olosuhteista ja samasta perheestä. Samoilla spekseillä voi tulla sitten ihan toisenlainen suhde marjastamiseen, Lottonen miettii.
Tätini kanssa täytyi kesäisin kerätä marjoja. Meillä oli maitopeilari joka piti kerätä täyteen. Minä oli aina nopein. Nimittäin laitoin sammalta peilarin pohjalle niin astia täytyi nopeasti.
Anne, 65, Joensuu
Vastausten joukosta nousi myös kiinnostava ilmiö: veijaritarinat, joissa vastaajat kapinoivat käskyjä vastaan huijaamalla.
Sellainen on myös Tatu Savolaisella.
– Paras marjamuistoni on käänteinen. Meillä oli serkun kanssa kerran päivätavoite kerätä 20 litraa viinimarjoja ennen kuin päästään leikkimään. Serkun kanssa koitimme keksiä, miten teemme sen mahdollisimman kivuttomasti, Savolainen kertoo.
– Ämpäriin laitettiin lehtiä ja vettä. Päälle sitten niitä viinimarjoja. Käryhän meille kävi, kun sankoja kaadettiin mehustamoon. Uusiksi meni. Aina lämmöllä muistellaan serkun kanssa, että kaikkea sitä piti yrittää.
Me kävimme aina puolukassa. Kerättiin ihan myyntiin asti, varsinkin 1970- luvun alkupuolella. Eka punainen hiusfööni ostettiin, ja se muuten vieläkin toimii.
Päivi, 62, Ilmajoki
Marjastamisen pääasialliseksi motivaattoriksi nousevat luonnollisesti ne marjat. Marjoja kerättiin omiin tarpeisiin ja ylikin.
Lahtelainen Eija Kiiski palaa muistelemaan parasta marjakokemustaan.
– Se on vuodelta 1987, kun oli huippuhyvä vuosi. Keräsimme 750 kiloa mustikkaa. 60–70 kiloa päivässä. Meitä oli pieni tiimi. Siinä kesäloma vierähti. Muuta en kesästä muista kuin mustikkaa, mustikkaa ja mustikkaa, Kiiski sanoo.
Noilla rahoilla Kiiski kertoo hankkineensa sukset, luistimet ja polkupyörät lapsilleen.
Samaa todistavat lukuisat Ylelle muistojaan kertoneet. Marjarahoilla on hankittu koulutarvikkeita, urheiluvälineitä ja rannekelloja.
Oma tarinansa on marjojen perkausoperaatio sekä hapan sokeriton mehu ja kiisseli, mitä tuotteista valmistettiin. Sillä ruikulla korvattiin makoisammat juomat ja liemet. Hyi saatana!
Jyrki, 57, Hollola
Muistatko sinä marjakesän 1987? Tuntuiko marjastus ikävältä vai mukavalta? Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 11.8.2024 kello 23:een asti.
