Hyvin säilyneen rintamerkin takana on numerosarja 4422. Vieressä lepää kultainen sormus, jonka sisäpuolelle on kaiverrettu ”Edit 19/6.39”.
Esineet ovat osa ainutlaatuista elämäntarinaa, joka ehti olla unohduksissa laatokankarjalaisessa kanervikossa runsaan 80 vuoden ajan.
Sormus ja suojeluskuntamerkki olisivat karikkeen alla edelleen, jollei paikalle olisi osunut pitkärantalainen Elena Rovan. Hän oli mukana venäläisessä sotavainajien etsintäryhmässä, joka viime kesänä tutki talvisodan taistelupaikkaa Uomaan kylässä Impilahdella.
Rovan pyysi savonlinnalaista Ismo Mikkosta selvittämään, kenelle löytynyt sormus kuului.
Venäläisnainen halusi, että sormus toimitettaisiin kaatuneen sotilaan omaisille. Mutta ennen kuin se onnistuisi, tarvittaisiin paitsi Mikkosen myös minun apuani.
Merkki ratkaisi yhden arvoituksen
Ismo Mikkosella, 83, on pitkä kokemus suomalaisten sotavainajien etsimisestä Venäjällä. Hän on tuonut kymmenien suomalaissotilaiden jäänteitä takaisin kotimaan multiin.
Löytyneet esineet saivat kuitenkin Mikkosen ymmälleen.
– Eväitä ei ollut paljon, ainoastaan se, mistä esineet olivat löytyneet. Minulle tuli mieleen, että tämä tietää isoa työtä, hän muistelee viime syksynä alkanutta salapoliisityötä.
Mikkonen ryhtyi käymään läpi sotapäiväkirjoja.
Siihen viittasi hänen mukaansa se, että merkki vaikutti tavallista arvokkaammalta.
Minä kiinnostuin asiasta, kun näin Mikkosen haastattelun lehdessä. Olen itse harrastanut suojeluskuntamerkkejä, ja tunnistin sen vuoksi merkin lehdessä olleesta kuvasta.
Kyse ei ollut suinkaan sotilasarvoon sidotusta merkistä, vaan suojeluskuntien 1. luokan kuntoisuusmerkistä. Sellainen oli aikoinaan myönnetty myös presidentti Urho Kekkoselle. Merkin saaminen edellytti kunnostautumista muun muassa ammunnassa, sotilasottelussa ja marssimisessa.
Merkkiä myönnettiin vuosina 1921–1934 yhteensä noin 4 500 kappaletta. Karjalasta löytyneen merkin iso jakonumero, 4422, viittasi siihen, että merkki oli mitä ilmeisimmin myönnetty 1930-luvulla.
Kirjoitin asiasta sähköpostiviestin Mikkoselle ja arvelin, että merkin saaja voisi löytyä suojeluskuntien papereista, joita säilytetään Kansallisarkistossa.
Arvaukseni osui oikeaan. Suojeluskuntien yliesikunnan urheiluosaston arkistosta löytyi tieto, jonka mukaan kuntoisuusmerkki numero 4422 oli myönnetty vuonna 1934 Tauno Jauhiaiselle.
– Merkki ratkaisi koko tämän pelin, kihlasormukset ja kaikki, Mikkonen myhäilee.
Arkistosta löytyvät tiedot myös merkin omistaneesta Tauno Jauhiaisesta. Kyseessä on vuonna 1909 Kiuruvedellä syntynyt kanttori, joka työskenteli 1930-luvulla kanttori-urkurina Pielavedellä.
Jauhiainen lähti vuoden 1939 lokakuussa muiden pielavetisten mukana ylimääräisiin harjoituksiin, jotka järjestettiin juuri ennen talvisodan puhkeamista.
Mikkonen oli näin löytänyt merkille omistajan, mutta merkin mukana olleen sormuksen arvoitus oli yhä ratkaisematta.
Kohtalokas Maisulan tienhaara Uomaalla
Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Alikersantti Tauno Jauhiainen oli sodan alettua Jalkaväkirykmentti 39:n seitsemännessä komppaniassa, joka taisteli joulukuussa Impilahden Uomaalla.
Samassa joukko-osastossa oli runsaasti yläsavolaisia miehiä. Yksiköstä kaatui itsenäisyyspäivän alla käydyssä taistelussa yhtenä päivänä lähes kolmekymmentä Kiuruvedeltä kotoisin ollutta sotilasta.
Taunon komppania eteni itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä Impilahdella tienhaaraan, josta tie meni kolmeen suuntaan: Lemettiin, Maisulaan ja Uomaalle.
– Jauhiainen pääsi tien yli, kertoo Mikkonen ja näyttää suomalaisjoukkojen etenemisen kartalla.
Vihollisen vastarinta oli kuitenkin niin kovaa, että joukko joutui komppanian sotapäiväkirjan mukaan perääntymään takaisin.
Komppania menetti päivän taisteluissa yhden miehen. Kaatunut sotilas oli Tauno, joka oli saanut osuman vatsaansa. Hänet yritettiin hakea takaisin omien puolelle, mutta vihollisen tulitus oli kiivasta, eikä nouto onnistunut.
Maisulan tien ympäristö on juuri se paikka, josta Elena Rovan löysi kuntoisuusmerkin.
Mikkosen selvitystyö paljasti, että Tauno Jauhiainen kuoli perheettömänä. Hänen hautakivensä löytyy Kiuruveden sankarihautausmaalta, johon on haudattu yhteensä 454 sodissa kuollutta kiuruvetistä.
Sankarihautausmaa on perustettu paikalle, jossa aiemmin sijaitsi tulipalossa tuhoutunut Kiuruveden vanha kirkko. Talvisodassa kaatunut seurakunnan pappi Elias Simojoki on haudattu kirkon saarnastuolin kohdalle, kun taas Taunon hautakivi on paikalla, jossa aikoinaan olivat kirkon urut.
Kiuruveden seurakunnan eläkkeellä oleva pastori Eero Svärd pitää todennäköisenä, että Jauhiaisen hauta on tyhjä. Svärd uskoo, että Taunon ruumis jäi talvisodassa taistelukentälle.
– Kiuruvedellä pidettiin juhannuksena 1940 yhteinen siunaustilaisuus niille sankarivainajille, joiden ruumiit ovat jääneet rintamalle. Tauno on mitä ilmeisimmin ollut yksi näistä siunatuista.
Svärdin arvelu saa tukea seurakunnan sankarivainajien kirjasta, jossa Taunon hautapaikkatiedon kohdalla on käsin kirjoitettu tieto: ”Tuntematon”.
Kirkkoa valaisee Taunon muisto
Taunon nimi löytyy hautakiven lisäksi Kiuruveden kirkon eteisestä, jossa se on kaiverrettu kiuruvetisten sankarivainajien kunniatauluun. Näin siitäkin huolimatta, että Tauno oli kaatuessaan kirjoilla Pielavedellä.
Svärd kertoo, että Taunon muisto on muutenkin näkyvästi esillä kirkossa.
– Sodan synkkä tarina on ollut 80 vuotta tuomassa valoa Kiuruveden seurakunnan ja kirkon keskelle, hän hymyilee.
Svärd selittää tarkemmin, mitä hän tarkoittaa. Tarinan mukaan Tauno oli ollut viimeiseksi jääneellä kotilomallaan erilainen kuin yleensä, sulkeutunut, poissaoleva ja omissa ajatuksissaan.
– Häneltä kysyttiin: mitä mietit? Taunon vastaus oli hyvin lyhyt: Mietin sitä, että jos minä en palaa tältä reissulta, niin ottakaa ja myykää kaikki, mitä minä omistan ja ostakaa kattokruunut rakenteilla olevaan Kiuruveden uuteen kirkkoon.
Svärdin mukaan perheväki otti nämä sanat todesta, ja kun Tauno kaatui, hänen omaisuutensa myytiin. Rahoilla hankittiin kirkkoon viisi komeaa kattokruunua, jotka ovat yhä paikoillaan.
Taunon henkilöhistoria sai Ismo Mikkosen epäilemään, että Edit voisi löytyä Kiuruveden tai Pielaveden kirkkokuoron jäsenten joukosta. Kuoroa johtavan kanttorin ja kuorolaisen välinen suhde olisi ymmärrettävää.
Kuorolaisten joukosta ei kuitenkaan löytynyt yhtäkään Edit-nimistä henkilöä. Mikkonen joutui sen vuoksi laajentamaan etsintää.
Tauno oli opiskellut 1930-luvulla useaan otteeseen Helsingin konservatoriossa eli nykyisessä Sibelius-Akatemiassa. Hän sai siellä hyviä arvosanoja muun muassa säveltapailussa, yleisessä musiikkiopissa ja analyysissa sekä urkurakennuksessa, mutta ei koskaan suorittanut varsinaista tutkintoa.
Samassa konservatoriossa opiskeli myös kiteeläinen Edit Emilia Holopainen (1916–1994). Mikkonen on varma, että kyseessä on sormuksen Edit.
– Kahdet askeleet olivat niin kuumat, että romanssi siitä kehittyi.
Ruokolahtelainen kotiäiti
Pianonsoiton opettajaksi valmistunut Holopainen avioitui vuonna 1945 metsäteknikko Arvi Lempiäisen kanssa. Pariskunta muutti Ruokolahdelle, jossa Edit eli kuuden lapsen kotiäitinä.
Mikkonen onnistui jäljittämään Editin kaksi tytärtä, jotka tulivat tapaamaan häntä Savonlinnaan.
Marja Puhakan ja Paula Lempiäisen mukaan he eivät ole tienneet Miljaksi kutsutun äitinsä menneisyydestä.
– Jos hän on ollut tämän Tauno Jauhiaisen kanssa kihloissa, niin se on meille ihan uutta, Puhakka tunnustaa.
Hän kertoo joidenkin jo edesmenneiden henkilöiden arvelleen, että heidän äitinsä olisi saattanut olla kihloissa ennen sotaa.
Lempiäinen puolestaan kertoo, että äidillä oli valokuvia, joista puuttui paloja.
– Siinä on äiti yksinään, ja joku on leikattu siitä pois.
Tämä kommentti saa Mikkosen valpastumaan.
– Epäilyt on heti suuret, hän virnistää.
Yhdessä kuvassa Edit istuu kotonaan Kiteen Puhoksessa pianon äärellä. Marja Puhakan mukaan kuva on otettu viimeistään vuonna 1939.
Vasta kun kuvaa suurentaa, voi nähdä, että Editillä on vasemman käden nimettömässään sormus.
Puhakka ja Lempiäinen pohtivat, kenelle Karjalasta löytynyt sormus pitäisi luovuttaa.
– Katsotaan, kuuluuko se meille, vai haluaako Jauhiaisen suku pitää sen.
Jääkärirykmentti on korjattu Jalkaväkirykmentiksi 14.4.2024 klo 17.35.
