TUKHOLMA Mikä sinä haluat olla isona?
Entisen jengirikollisen Viktor Grewen mielestä tämä on tärkein kysymys, jonka nuorelle voi esittää.
– Kukaan ei kysynyt sitä minulta aikoinaan, hän sanoo nyt 25-vuotiaana.
Kysyminen voi saada nuoren miettimään omia valintojaan ja löytämään sen, mikä elämässä motivoi.
– Ei kukaan ole vastannut haluavansa olla rikollinen, Grewe huomauttaa.
Ei hänkään olisi halunnut.
Vuonna 1999 syntynyt Grewe ajautui 13-vuotiaana elämään, jossa ryöstöt, väkivalta ja tuomiot olivat arkipäivää.
Samoin käy Ruotsissa yhä useammalle nuorelle.
Ruotsin rikoksentorjuntaneuvoston heinäkuussa julkaiseman raportin mukaan kuolemaan johtaneissa ampumisissa ovat mukana koko ajan nuoremmat ihmiset. Todennäköisesti tekijä ja uhri ovat nuoria poikia tai miehiä.
Lähes yhtä usein kuolemaan johtavassa väkivallan teossa käytetään aseena puukkoa.
Grewellä on kaksi tuomiota, joista toinen on tullut törkeästä pahoinpitelystä liittyen puukotukseen. Jengi kulki usein aseistettuna, kirjassa kerrotaan.
Nyt 25-vuotias Grewe istuu KRIS-tukijärjestön tiloissa Tukholmassa ja puhuu kokemastaan kameran edessä. Hän on kirjoittanut kirjan jengiajoistaan. Sen nimi on Avhopparen. Suomeksi sana tarkoittaa loikkaria tai karkuria.
– En halua missään nimessä romantisoida sitä elämää, jota elin. Kirjassa yritän puhua paljon seurauksista. Kaikella, mitä teet tai valitset, on enemmän tai vähemmän seurauksia, Grewe sanoo.
Perheessämme ei puhuttu tunteista.
Kirjassaan Grewe käy tarinansa läpi lapsuudesta alkaen. Hän kertoo epilepsiastaan, tarkkaavaisuushäiriöstään ja epäreiluuden tunteesta uudessa koulussa. Äidin sairastumisesta syöpään ja siitä, miten kotona ei enää kiinnostuttu hänen menemisistään.
Kaikkea leimaa tunne siitä, ettei pojalle ole paikkaa maailmassa – kunnes hän löytää väkivallan ja rikollisuuden.
Näin hän kuvailee, mitä tunsi tuolloin:
Ensimmäisen kerran Grewe käytti väkivaltaa koulussa. Kirjassa hän kertoo, kuinka eräs tyttö heitti hänen päälleen banaanin – ja kuinka häpeä ja nolatuksi tulemisen tunne nostatti hänessä vihan.
– Uskon, että se johtui siitä, etten saanut apua siihen, miten voisin ilmaista itseäni. Perheessämme ei puhuttu tunteista. En tiennyt, miten olisin purkanut vihan tunnetta, hän sanoo.
Syyskuussa julkaistun kirjan sivuilta löytyy myös odottamaton fakta. Olen aina tuntenut itseni suomenruotsalaiseksi, Grewe kirjoittaa.
Hänen isoäitinsä oli suomalainen sotalapsi, joka palasi Suomeen mutta muutti aikuisena takaisin Ruotsiin. Grewen isä syntyi Ruotsissa, mutta suku on vaalinut sidettä Pietarsaareen.
Isoäidin kertomat tarinat Suomesta ja sodassa kuolleesta isoisoisästä kiehtovat Greweä. Myös tähän sekottui pettymys: isoäidin mukaan Grewestä ei voinut diagnoosien vuoksi tulla sotilasta.
– Olen ylpeä siitä, mitä sukulaiseni tekivät sodassa, hän sanoo.
Rikoksia kavereiden kanssa
Grewe kävi omat taistelunsa Märstan ja Upplands Väsbyn kaduilla. Kyse on taajamista Tukholman pohjoispuolella, missä Grewen jengi vietti aikaa ja teki rikoksia. Hän itse kutsuu porukkaa ryhmittymäksi tai klikiksi.
Ruotsin jengejä koskevissa uutisissa puhutaan usein keskenään sodassa olevista laajoista rikollisverkostoista.
Grewen kokemus oli erilainen: yhdessä kasvaneet kaverukset alkoivat tehdä rikoksia yhdessä.
– Kukaan niistä, jotka tapasin, ei ajatellut olevansa ”verkostossa” vaan kavereidensa kanssa omassa porukassaan, hän kuvailee.
Nuorisojengit taas ovat kaveriporukoita, jotka tekevät rikoksia. Sellaiseen Grewe kuului. He olivat erikoistuneet ryöstöihin ja murtoihin.
– Moni sanoi, että olimme vanhanaikaisia, koska harvat tekevät enää ryöstöjä.
Sain kiksejä niistä tunteesta, joita tappeleminen ja ryöstöt herättivät.
Jengien ja rikollisverkostojen välillä on kuitenkin yhteys, sanoo Brå raportissaan. Rikoksiin jo syyllistyneet nuoret ovat juuri heitä, joita verkostot rekrytoivat.
Usein nuoren houkuttelee mukaan toisen, itseä hieman vanhemman nuoren esimerkki. Ruotsin poliisi on ollut huolissaan siitä, että osa lapsista kyselee itse keikkojen perään.
Grewe ajattelee silti, ettei lapsi lähtökohtaisesti halua rikolliseksi. Hänelle kyse on siitä, millaisia aikuisia esimerkkejä lapsen ympärillä on ja ketä hän kasvaa ihailemaan.
Brå nostaa esiin, että rikollisverkoistoissa on mukana yhä enemmän 12–15-vuotiaita. Heidät sidotaan mukaan velkaannuttamisella, uhkailulla ja väkivallalla. Joskus kokonainen nuorisojengi liittyy kerralla rikollisverkostoon.
Grewelle näin ei käynyt, vaan hän kääntyi toiseen suuntaan.
Viimeinen keikka muutti kaiken
19-vuotiaana Grewe istui pari kuukautta vankilassa törkeästä pahoinpitelystä. Tuomiota lyhennettiin, koska hän oli vielä nuori.
Vankilasta päästyään hän alkoi pohtia, olisiko elämässä sittenkin jotain muuta. Tunne varmistui, kun Grewen porukka sieppasi miehen kiristääkseen tältä rahaa.
Grewe kutsuu tapahtumaa ”viimeiseksi rikokseksi”. Se oli käännekohta.
– Raha oli aina ollut minulle sivuseikka. Sain kiksejä niistä tunteista, joita tappeleminen ja ryöstöt herättivät. Viimeisellä kerralla en tuntenut enää samoin, hän kertoo.
Hän muisti aiemmin saaneensa vinkin tukijärjestöstä ja otti yhteyttä KRIS:iin. Nyt kolme vuotta myöhemmin roolit ovat vaihtuneet, ja Grewe on se, joka auttaa muita.
– Olin 22-vuotias ja täysin loppuun palanut. Nyt näen 18-vuotiaita samassa tilanteessa.
Grewe painottaa, että kaikkien kokemukset ovat erilaisia, mutta yksi asia yhdistää monia.
– Heillä ei ole toivoa tulevaisuudesta. He eivät näe, että voisivat mitenkään onnistua. He eivät usko saavansa töitä, ja itseluottamus on todella huono.
Hän aloittaa keskustelut aina siitä, mitä nuori juuri sillä hetkellä tarvitsisi. Tarve voi olla hyvin konkreettinen, kuten apu sosiaalitoimen kanssa, työpaikan etsiminen tai CV:n kirjoittaminen. Tärkeää on löytää jotain muuta tekemistä rikosten tilalle.
– Yritän antaa takaisin sen, mitä en koskaan saanut.
Grewe sanoo, ettei hän halua syyttää ainoastaan muita. Rikoksen tekijällä on vastuu teoistaan.
– Mutta olisi auttanut, jos joku aikuinen olisi ollut tukena ja työntämässä eteenpäin, hän sanoo.
– Siinä iässä ei vielä tajua sen paremmin. Vasta myöhemmin aloin ymmärtää, että tekemäni asiat olivat todellakin väärin. Olin elänyt sillä tavalla niin pitkään, että siitä oli tullut normaalia.
”Tunnen paljon syyllisyyttä”
Rikokset, joita Grewe on tehnyt, satuttivat monia. Niiden jälkeen ei ole ollut helppoa rauhoittaa omatuntoaan, mutta Grewe sanoo päässeensä eteenpäin. Hän käy säännöllisesti psykologilla.
– Tunnen paljon syyllisyyttä. Jos voisin tehdä tietyt asiat uudelleen, tekisin ne toisin.
Ensimmäiset kuukaudet jengistä lähdön jälkeen olivat vaikeimpia. Jos tuli rahapula, mieleen palasi vanha ratkaisumalli.
Nykyisin rikollinen elämä ei houkuttele enää lainkaan, hän sanoo. Grewellä on puoliso ja pieni poika. Hän pitää yhteyttä yhteen vanhaan kaveriinsa, joka on myös jättänyt vanhan porukan.
Grewe sanoo, että päästäkseen irti on tärkeää ratkaista vanhat kiistat ja hoitaa velkansa, jos sellaisia on.
Ennen kirjan julkaisua Grewe kävi vanhojen kavereidensa kanssa läpi sen, mitä hän voi kirjoittaa ja mitä ei. Kaikesta en voi puhua, hän sanoo. Asioista on kulunut liian vähän aikaa, eivätkä rikokset ole vanhentuneet.
Mitä hän vastaa nyt kysymykseen siitä, kuka haluaa olla isona?
– Haluan auttaa muita. Se on minun juttuni, se jonka löysin.
