Kimmo Kinnunen on tänä syksynä kerännyt jo yli 500 litraa kantarelleja.
Jokaisen litran hän on lahjoittanut eteenpäin.
– Jonkunhan ne on kerättävä, Kinnunen puhahtaa huvittuneisuutta äänessään.
Kaksinkertainen keihäänheiton arvokisamitalisti on jo aikoja sitten jättänyt urheilu-uran ja kuhisevat stadionit taakseen.
Metsänraivaajana nykyisin työskentelevä Kinnunen, 58, lähtee sienimetsälle kuuntelemaan hiljaisuutta – ja satunnaisesti myös kiimaisia hirviä ja karhunpoikia emoineen.
Itselle vain yksi pannullinen
Kinnunen sienestää edelleen samoilla keskisuomalaisilla paikoilla, joilla innostus 70-luvulla lapsuudessa alkoi.
Omia apajia on kertynyt noin 50–60. Tarkkaa lukua on mahdoton sanoa, sillä paikkoja löytyy joka syksy lisää eikä hän suostu pitämään niistä mitään kirjaa. Vaimoa koskee sama käsky.
Puhelimen paikantimenkin Kinnunen laittaa sienimetsällä pois päältä.
– Helpottaisihan sellainen karttaohjelma mua aivan helvetisti, mutta ei mua kiinnosta se yhtään. On ihan mielenkiintoista, kun joutuu tosissaan pohtimaan. Antaa pääkopallekin varmuutta, Kinnunen tuumaa.
Kuluvana vuonna Kinnunen on antanut noin kymmenen apajaansa eteenpäin, tietenkin vain läheisille luottohenkilöille.
Sienisaaliistaan mies ei puolestaan ole lainkaan mustasukkainen.
Kinnusen tämän syksyn yli 500 litran sienisaaliista on itselle päätynyt vain kourallinen – ja sekin lopulta roskiin.
– Pannullinen odotteli jääkaapissa mua viikon, mutta yhtenä päivänä huomasin, että se oli siivottu pois. Vaimolla meni hermot.
Sienet ovat kiitoksia läheisille
Metsurina työskentelevä Kinnunen yhdistää sujuvasti työn ja huvin.
Ensin muutama tunti raivausta, sitten kuvaannollinen numerolappu rintaan ja poimimaan hiukan kilpailuhenkisesti. Se kun tulee entisellä huippu-urheilijalla luonnostaan.
– Vaan aika meinaa välillä olla kortilla. Parikymmentä paikkaa on vielä käymättä ja suomeksi sanottuna on pikkuinen v-käyrä päässä, kun sinne ne metsään jää, mustikat ja sienet. Ei vaan kerkeä.
Onpa Kinnunen silti ehtinyt tälle syksyä kerätä jo reilusti yli 50 ämpärillistä.
Se on uusi henkilökohtainen ennätys. Hän muistelee, että vastaava sienisyksy on sattunut vain kerran aiemmin monen vuosikymmenen aikana.
– Tuolle vein, ja tuonne, Kinnunen osoittelee metsätiellä.
Sieniä hän vie läheisille ja tuttaville, kuten äidille tuttuineen, lentopallovalmentajalle, jalkapallovalmentajalle, kirkkoherralle ja entiselle kirjanpitäjälleen.
Kaikkea saalista ei meinaa edes ehtiä pois antaa.
– Olisiko nytkin litra tuolla auton perässä, keräsin autolle palatessa. Kai ne autoon homehtuu, Kinnunen veistelee.
”Te kaksikin olette jo liikaa”
Sienestämisessä Kinnuselle on tärkeintä hiljaisuus.
Usein mies viihtyy metsässä yksin tai korkeintaan koiran kanssa.
Kaverin hän kelpuuttaa silloin tällöin mukaan. Mutta jos seuralainen julkeaa kaivaa kuulokkeet metsässä korvilleen, on kerta viimeinen.
Musiikkia Kinnunen ei suostu kuuntelemaan edes ajomatkoilla. Mustan pipon hän vetää syvälle päähänsä ja keruuastiatkin ovat hillittyjä, metsämaiseman väreihin sopivia.
Osin syynä on kuulemma apajien varjelu, osin ihmisten pakeneminen.
– En halua, että kukaan näkee minua tuolla metsässä, kun olen tämmöinen vainoharhainen ihminen, Kinnunen sanoo pilke silmäkulmassaan.
Ja kun tuttavat elokuussa alkavat kysellä, joko Kinnunen on ehtinyt sieneen, joutuu mies toppuuttelemaan.
– Mulla on periaate, että ennen elokuun kahdettakymmenettä päivää en lähde minnekään. Saa ne Etelä-Suomessa vouhottaa, minä en hätäile.
Naapurin isännän kanssa Kinnunen on yksimielinen siitä, että kyllä ne sienet löytyvät, kun vain jaksaa kävellä.
Eläinten kohtaaminen on paras palkinto
Miksi Kinnunen sitten jakaa saaliinsa muille? Eivätkö sienet maistu?
– Maistuu, maistuu! Torvisienikeittoa parempaa keittoa ei ole olemassakaan!
Kyllä saaliista lopulta jonkin verran menee omaankin pakkaseen ja kuivatettavaksi.
Kinnusesta on kuitenkin mukavaa antaa sieniä pois. Monet saajat ovat sellaisia, joilla on jo itse syystä taikka toisesta vaikea päästä metsään tai joille Kinnunen haluaa antaa pienen kiitoksen.
– Mulle riittää, kun metsässä kuulen, kun metso vaihtaa puussa asentoa. Siitä kuuluu semmoinen läpsäys, kun se heilauttaa siipeään. Se on hieno hetki.
– Ja jos saajat kahvit keittävät, niin se on hyvä. Mitään niistä en ota.
