Ihminen on ärhäkkä eläin puolustamaan reviiriään. Määrittelemme helposti muut reviirillemme tulijat hävitettäviksi haittaeläimiksi, Rönkä kirjoittaa.
Luonnon- ja eläinsuojelijan silmin vuosi on ollut surullinen. Heti alkuvuodesta aloitettiin erittäin uhanalaisen suden kiintiömetsästys, jolle suunnitellaan jatkoa ensi talveksi. Luonnonsuojelulailla rauhoitettujen valkoposkihanhien ja merimetsojen suojametsästys alkoi syyskuun alussa.
Pari viikkoa myöhemmin astui voimaan valtioneuvoston asetus koko Suomea koskevasta uhanalaisuudeltaan silmälläpidettävän karhun kiintiömetsästyksestä. Sikarutto leviää Kaakkois-Suomessa, ja maa- ja metsätalousministeriön tavoitteena on puolittaa villisikakantamme.
Pidämme tiukasti kiinni reviiristämme: kotipihasta, mökkirannasta, marjametsästä…
Lisää voi olla luvassa. Maa- ja metsätalousvaliokunnan mietintö mahdollistaa myös ilveksen kannanhoidollisen kiintiömetsästyksen. Äskettäin on esitetty ajatus kurkien suojametsästämisestä valkoposkihanhien tapaan. Keskustelua on käyty myös kansallislintumme laulujoutsenen metsästämisestä.
Tappotalkoiden takana on ajatus, että maailma on vain ihmisiä varten. Pidämme tiukasti kiinni määrittelemästämme reviiristä: kotipihasta, mökkirannasta, marjametsästä… Muunlajisen eläimen luokittelemme itsellemme hyödyksi, haitaksi tai riskiksi.
Jos eliönaapurin luokitus on tuho- tai haittaeläin, ei tarvitse yrittää tulla juttuun: voimme vain päättää, mikä on riittävä haitta, jonka perusteella julistamme muunlajiselle kuolemantuomion.
Haittaeläinten luokittelu ja tappaminen on myös kulttuurinen perinne. Sillä on pitkä ja verinen historia. Suomessa maksettiin tapporahaa vahinkoeläimiksi luokitelluista eläimistä jo vuodesta 1664 lähtien.
Tulilinjalle joutuivat ensiksi karhut ja sudet. Vuonna 1741 tapporahalistalle päätyivät myös petolinnut ja muut pahoiksi tai vahingollisiksi katsotut linnut, kuten varpunen. Vasta vuodesta 1923 lähtien suunta alkoi muuttua, tapporahajärjestelmää purettiin ja esimerkiksi petolintuja rauhoitettiin. Tapporahajärjestelmä lakkautettiin vuonna 1975.
Haittaeläinten luokittelu ja tappaminen on myös kulttuurinen perinne.
Edelleen rankaisemme silti muita eläimiä siitä, että ne hankkivat ravintoa lajinsa mukaisella tavalla, hoitavat jälkeläisiään ja liikkuvat – ovat olemassa. Ne reagoivat itselleen luontaisella tavalla siihen, miten niiden elinalueita käytämme ja niiden elinympäristöä muutamme.
Ei ole samantekevää, kuinka sopuisaan naapuruuteen olemme valmiita. Liipasinherkkyytemme tuottaa kärsimystä eläimille, mutta rajoittunut ymmärryksemme ihmisen ja muiden eläinten vuorovaikutussuhteista on myötävaikuttanut myös luontokatoon ja ekologisiin ongelmiin.
Kun reviiriristiriitaa ratkaistaan tappamalla, seuraa usein uusia ongelmia. Niitä saatetaan taas yrittää ratkaista tappamalla. Suurpedot säätelevät esimerkiksi kauriskantaa. Hirvieläinkantojen kasvaessa tulee enemmän liikenneonnettomuuksia ja taimikkovahinkoja. Kaakkois-Suomessa sikarutto leviää juuri siellä, mistä sudet voisivat villisikoja harventaa ja karkottaa, jos vain olisi tarpeeksi susia.
Häirittyinä merimetsot saattavat vaihtaa pesimäsaarta ja joutua lähemmäs ihmistä. Merimetsojen metsästysohjeissa kehotetaan käyttämään kaaveita, eli houkuttelemaan yksilöitä juuri kalanpyydysten tuntumaan, minne niitä ei vahinkojen vuoksi haluta. Jos susilaumasta tapetaan johtavat yksilöt ja lauman ravinnonhankinta vaikeutuu, jäljelle jääneet voivat joutua etsimään ravintoa lähempää ihmisasutusta.
Kun reviiriristiriitaa ratkaistaan tappamalla, seuraa usein uusia ongelmia.
Konfliktien ratkaisuna tappaminen näyttäytyy yksinkertaisena, mutta se on lyhytjänteinen, seurauksiltaan arvaamaton eikä välttämättä edes halvin. Itämeren ympäristöongelmat ja niiden vaikutukset kalastukseen eivät ratkea merimetsoja tappamalla. Ilmastonmuutoksen vaikutukset elinkeinoihimme eivät ratkea villisikoja jahtaamalla.
On muitakin keinoja ratkoa ihmisen ja muiden eläinten hankauksia. Voimme monin tavoin välttää ei-toivottuja kohtaamisia, suojata kotieläimemme, pihamme ja omaisuutemme. Pystymme karkottamaan ja houkuttelemaan esimerkiksi ravinnon avulla muualle. Eläinten aiheuttamista vahingoista maksetaan myös korvauksia.
Voisimme oppia näkemään muunlajisen eläimen tärkeänä luonnon osana, ei vain kokemamme harmin tai haitan kautta. On myös syytä suhteuttaa tuo harmi ja haitta muunlajisen eläimen oikeuteen olla olemassa.
Mia Rönkä
Kirjoittaja on ympäristöekologian dosentti Turun yliopiston biodiversiteettitieteiden laitoksesta. Hän pujottelee uimarannalla tottuneesti hanhenkakkojen välistä.
