– Meillä on vaihtoehtoina voitto tai kuolema. Nyt on aika vihata ja tulla vihatuksi.
Näin agitoi nuori sosiologi Seppo Toiviainen kutsuessaan opiskelijatovereitaan maailmanvallankumoukseen. Vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää Euroopan hulluna vuonna 1968.
Ranskassa puhkesi toukokuussa 1968 rajuja ja laajoja opiskelijamielenosoituksia, jotka johtivat lopulta yhteiskunnallisiin uudistuksiin useissa Euroopan maissa.
Toiviainen oli yksi 68-sukupolven vasemmistoradikaaleista. Hän halusi antaa kommunismille kaikkensa.
– Alistin itseni suurelle asialle, vaikka tapettaisiin.
Vasemmistoälykkö saattoi samana päivänä pitää kuusikin puhetilaisuutta.
– Olin hyvin naiivi ja koin, että kommunistisen puolueen jäsenyys on kokopäivätyötä.
Toiviaisen sitaatit ovat peräisin torstaina (25.4.) julkaistusta kirjasta ”Kommunismin teloitettu unelma — Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia”. Kriittisen elämäkerran on kirjoittanut SKP:n vähemmistösiiven Helsingin piirin johtotehtävissä työskennellyt Lauri Hokkanen. Hokkanen oli Toiviaisen ystävä ja poliittinen kumppani.
Seppo Toiviainen teki lopulta nopean nousun Suomen politiikan huipulle, Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisjohdon ykkösketjuun.
Toiviaisesta tuli taistolaisen sukupolven kulttuuri- ja sivistyneistöliikkeen vaikutusvaltaisin poliittinen hahmo, jonka elämä sai lopulta traagisen lopun.
”Yhtenä aamuna heräsin ja tunsin olevani kommunisti”
Seppo Toiviainen syntyi 6. lokakuuta 1944 Kankaanpäässä Pohjois-Satakunnassa. Jatkosota oli juuri päättynyt.
Vuonna 1947 oli edessä muutto Hämeenlinnaan, kun Toiviaisen isä Jaakko Toiviainen nimitettiin paikallisen varuskunnan viestikomppanian päälliköksi.
Armeija oli koko ajan läsnä Toiviaisten asuinpiirissä. Lapsuudenkoti oli liberaali.
– Ei vähääkään äärioikeistolaisuutta, mitä nyt äidissä, nuorempana, mutta ei enää vanhempana.
Seppo Toiviainen pääsi ylioppilaaksi 1963 ja valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1966.
Opiskelukaverit luonnehtivat Toiviaista älyköksi, joka kahden kesken oli avoin, vilpitön ja luottavainen.
Maailmankatsomuksellisesti vuosi 1968 oli ratkaisevasti muuttanut hänen ajatteluaan.
– Yhtenä aamuna heräsin ja tunsin olevani marxilainen ja kommunisti.
Aluksi Toiviaisen vasemmistoradikalismi oli anarkistissävytteistä.
– Maailmanvallankumous! Perustakaa kansallisia vapautusrintamia kaikkialle, kunnes meillä on suuri kansainvälinen vapautusrintama. Ajatteleva ihminen ei voi odottaa, hän voi vain toimia.
Lauri Hokkanen kuvailee kirjassaan Toiviaista rauhalliseksi, harkitsevaiseksi ja sovittelevaksi.
– Hän oli vältellyt eturiviä ja itsensä likoon panemista, kunnes vuosi 1968 muovasi hänestä kiihkeän agitaattorin, nuorisojoukkojen kiihottajan ja eturivin taistelukutsun torvensoittajan.
21. elokuuta 1968 Toiviainen marssi tuhansien muiden suomalaisten tavoin Neuvostoliiton Tehtaankadun-lähetystöön ilmaistakseen vastalauseensa Tšekkoslovakian miehitykselle. Hän nimesi Prahan kevään tapahtumat ”kommunistikaappaukseksi”, ”neuvostovallankumoukseksi” ja ”Moskovan liekanaruun joutumiseksi”. Neuvostoliittoa itseään Toiviainen kuvasi käsitteillä ”imperialistinen”, ”työläisiä riistävä” ja ”valtiokapitalistinen”.
Vanhan ylioppilastalon valtaukseen Toiviainen ei osallistunut, mutta julkaisi valtauksen aattona Ylioppilaslehdessä manifestin. Hän vaati, että yhteiskunnallinen antagonismi, sovittamaton ristiriita yhteiskuntaluokkien välillä, oli ”revittävä avoimeksi haavaksi”.
Toiviainen vaihtoi Tampereen yliopistoon sosiologian ja sosiaalipsykologian pariin.
Aikansa nuorin tohtori nousi politiikan tähdeksi
Vuonna 1970 26-vuotias Toiviainen väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Hän oli aikansa nuorin Tampereen yliopistossa väitellyt tutkija. Hokkanen kutsuu Toiviaisen tutkimusta Suomen ensimmäiseksi marxilaiseksi väitöskirjaksi.
15 vuotta myöhemmin Toiviainen piti opinnäytetyötään epäonnistuneena. ”Se oli sellaista 60-luvun paskasosiologiaa”, hän kuvaili.
Suomessa ylioppilasradikalismi järjestäytyi poliittisiin puolueisiin. Toiviaisen valinta oli Suomen Kommunistinen Puolue, johon hän liittyi vuonna 1971.
Varsinaiseksi poliittiseksi kodikseen Toiviainen valitsi Moskovan rahoittaman ja johtaman SKP:n vähemmistön eli niin sanotut sarvikuonot, stallarit tai taistolaiset.
Suomen Kommunistinen Puolue oli jakaantunut enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin. Vähemmistöläiset viljelivät vallankumouksellista retoriikkaa ja pitivät yhteiskunnallisena päämääränään Neuvostoliiton mallin mukaista, proletariaatin diktatuuriksi nimeämäänsä yhteiskuntajärjestystä. Sisäpolitiikassa taistolaiset eristäytyivät poliittisesta yhteistyöstä muiden puolueiden kanssa ja olivat oppositiossa maamme idänsuhteita lukuun ottamatta koko yhteiskuntaa vastaan.
Taistolaisuudella viitataan poliitikko Taisto Sinisaloon. SKP:n sisäinen neuvostouskovainen puolueoppositio oli nimetty hänen mukaansa. Toiviainen oli Sinisalon läheinen työtoveri ja avustaja. Hänestä povattiin Sinisalon seuraajaa.
Enemmistökommunistit eivät tunnustaneet Neuvostoliiton kommunistisen puolueen erehtymättömyyttä eivätkä hyväksyneet neuvostokommunismia sellaisenaan.
Enemmistöläisten ja vähemmistöläisten kesken käytiin SKP:n sisällä kiivasta poliittista taistelua.
Vähemmistökommunistit kohottivat Toiviaisen puolueen keskuskomiteaan, Tutkijaliiton puheenjohtajaksi ja Tiede & Edistys -lehden päätoimittajaksi. Toiviainen oli ensimmäinen akateeminen tutkija ja korkeakouluopettaja, joka nousi SKP:n korkeimpaan johtoon.
Neuvostoliittoa ei saanut arvostella – ainakaan julkisesti
Päivät menivät yliopistolla, illat puhujana. Toiviainen oli aatteelle vihkiytynyt kommunisti.
Kremlin painostuksella ja tuella SKP:n vähemmistösiipi oli hankkinut vaikutusvaltaisen aseman Suomen Kommunistisessa Puolueessa.
Kansanedustajaksi Toiviainen valittiin vuosiksi 1979-1987 Helsingin vaalipiiristä. Hänen tukijoukkoihinsa kuului nimekästä kulttuuriväkeä, kuten näyttelijöitä, kirjailijoita ja muusikoita. Myös moni yliopistotutkija ilmoitti äänestävänsä Toiviaista.
Hänestä tuli kommunistipuolueen sisäisen opposition näkyvin hahmo, eräänlainen suomalaisen kommunismin ylin teoreetikko.
Toiviainen otti tarkoin vaarin suomettumisen aikakauden tärkeimmästä opinkappaleesta: Neuvostoliittoa ei saanut arvostella – ainakaan julkisesti. Lauri Hokkanen kertoo, että taistolaisjohtaja omaksui niin sanotun kaksoispuheen.
– Sepon julkinen minä puhui ystävyydestä, idän suuren naapurimaan yhteiskunnallisen elämän edistyksellisyydestä ja sen ulkopolitiikan rauhanomaisuudesta, mutta hän vaikeni Neuvostoliiton ja sen historian todellisuudesta, nieli 60-lukulaiset sanomisensa. Lukeneena miehenä Toiviainen tiesi totalitarismin todellisuudesta paljonkin, mutta varoi pukemasta ajatuksiaan sanoiksi. Kokemukseni mukaan, jos hän viljeli kriittisiä ajatuksiaan, hän puhui niistä vain luotettujen kesken – silloinkin sanojaan varoen ja valikoiden.
Hänen erityisenä missionaan oli riitaisan puolueen yhdistäminen.
Toiviainen piti kansainvälistä kommunistista liikettä ihmiskunnan vapahtajana. Puoluediktatuurin imu oli vastustamaton, eivätkä siinä huumassa Stalininkaan teot paljoa painaneet.
Kuitenkin esimerkiksi Unkarin kansannousun verinen kukistaminen vuonna 1956 jätti Toiviaiseen elinikäisen muiston, joka vain oli nieltävä. Nuori yliopistointellektuelli oli niin rakastunut teoriaan, että sulki silmänsä ja korvansa todellisuudelta.
”Vedin oikein raa’an kännin ja itkin koko päivän”
Mikään ei tuntunut horjuttavan Toiviaisen uskoa kommunismin maanpäälliseen tulemiseen. Pidemmän päälle tilanne osoittautui kuitenkin kestämättömäksi. Pahin vallankumoushuuma hellitti.
Toukokuussa 1984 pidetty SKP:n 20. puoluekokous osoittautuikin päätepisteeksi kahden kommunistisen puolueen toiminnalle yhden puolueen sisällä. Vuonna 1918 Neuvosto-Venäjällä perustettu SKP hajosi.
Toiviainen oli väsynyt. Hän poistui kokouspaikalta. Kotona Kalliossa odotti täysi viskipullo. Ennen kutakuinkin raitis mies oli kansanedustajana oppinut juomaan viinaa.
– Vedin oikein raa’an kännin ja itkin koko päivän. Hermot olivat aivan loppu. Isot pojat olivat päättäneet, enkä minä kuulunut isoihin poikiin.
Toiviainen vajosi syvään masennukseen. Kommunismin utopiaan rakastunut idealisti oli kohdannut karun todellisuuden.
SKP:n vähemmistöläiset perustivat puolueen hajoamisen jälkeen uuden vasemmistopuolueen Demokraattisen Vaihtoehdon (Deva).
Toiviainen piti kansanedustajaksi ryhtymistään virheenä. Silti hän asettautui ehdokkaaksi vielä vuoden 1987 eduskuntavaaleissa, muttei tullut valituksi. Toiviaisesta tuli puolueen rivimies.
Vuonna 1988 pidettyihin presidentin valitsijamiesvaaleihinkin Toiviainen meni ehdolle, kun kerran pyydettiin. Pitkän linjan vasemmistopoliitikko oli tuolloin jo henkisesti rapakunnossa oleva alkoholisti. Hän sai vain 223 ääntä.
Berliinin muurin murskaamista 1989 ja Neuvostoliiton imperiumin hajoamista 1989–1991 Toiviainen seurasi päihdekuntoutuksesta käsin. Hänen pahin addiktionsa oli kuitenkin puolueriippuvuus.
Toiviainen samaistui 1980-luvun alkuvuosina tapahtuneeseen Suomen Kommunistisen Puolueen hajoamiseen niin vahvasti, että hajosi itsekin.
– Kun liian totaalisesti omistautuu jollekin asialle, ja se asia romahtaa, romahtaa itsekin. Menin todella rikki. Niin rikki kuin ihminen voi mennä.
Omistautumisestaan kommunismille Toiviainen ei syyttänyt kuin itseään.
– Olin pitkään täysin voimin SKP:n vähemmistön puuhissa. Jopa silloinkin, kun oma kantani hävisi. Nielin sen, ei siinä sen kummempaa. Olin jengissä mukana, solidaarinen. Kyllä olin.
Toiviaisen viimeinen poliittinen teko oli näyttäytyminen Vasemmistoliiton perustavassa kokouksessa Helsingissä keväällä 1990. Lopulta hän erakoitui.
Seppo Toiviainen kuoli sydäninfarktiin kotonaan Helsingin Kalliossa yöllä 28. kesäkuuta 2005. Pienimuotoiset hautajaiset pidettiin Hietaniemen krematoriossa.
60-vuotiaana kuolleen Toiviaisen tahtona oli, että hänen tuhkansa siroteltaisiin mereen, nimensä unohdettaisiin ja kirjansa poltettaisiin.
Juttu perustuu Lauri Hokkasen kirjaan ”Kommunismin teloitettu unelma — Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia”.