Kyllikki Tanhua oli vain 13-vuotias kuullessaan, että hänen kotinsa tulee jäämään kokonaan tekojärven alle. Pieni kotikylä Laitinkylä oli jäämässä lähivuosina Lokan ja Porttipahdan tekojärven alle, jotta Suomessa voitaisiin tuottaa vesivoimalla lisää sähköä. Kun asiasta ilmoitettiin ensimmäisen kerran, oli perheellä enää viisi vuotta aikaa muuttaa pois tekojärven tieltä.
– Eivät kaikki meinanneet uskoakaan, että sellainen on tulossa. Tietysti ihmisillä oli se suru siitä, että pian piti lähteä, muistelee nykyisin Ivalossa asuva Kyllikki Tanhua.
Kyllikki Tanhua ei sure sitä, kun joutuivat lähtemään pois tekojärven tieltä. Muistot ovat hänellä vahvasti läsnä.
Myös vuotsolaisella Susanna Siepillä on edelleen mielessä aika, jolloin perhe joutui muuttamaan kotoaan Kurujärveltä. Lähteminen ei ollut helppoa ja Sieppi kaipaa yhä tänäkin päivänä kotiinsa.
– Sitä tuli tietoa vain vähitellen. Se ei ollut hyvä tunne. Minä olisin tykännyt asua siellä. Kyllä siellä olisi voinut elää, ja mukavampaahan se on omassa rauhassa, muistelee Sieppi.
Tekojärvien alle jäävien alueiden piti olla asuttamattomia ja autioita alueita
Lapin yliopiston filosofian tohtori Jouni Kauhanen on tutkinut väitöskirjassaan, kuinka vesivoiman rakentamista oikeutettiin 1960-1970-luvuilla Lapin alueella.
Kauhasen tutkimuksen mukaan alueita, joihin tekojärviä lähdettiin rakentamaan, kuvailtiin tyhjänä maana, jossa ei ollut elämisen edellytyksiä.
– Kyllähän se käytännössä tarkoitti sitä, että haitat ulkoistettiin paikallisyhteisöille. He saivat sitten selviytyä niin kuin selviytyvät, ja hyöty meni sitten tähän yleiseen pottiin, kertoo Kauhanen.
Jouni Kauhanen tutkii väitöksessään niin Lokka-Porttipahdan kuin myös Torniojoen ja Kaalisjoen vesivoimahankkeiden oikeutusta. Hankkeiden toteuttamista perusteltiin sillä, että alueet nähtiin niin kutsuttuna terra nulliuksena eli tyhjänä maana.
– Tällä tavoin rakentaja pyrki pyyhkimään näiden alueiden sosiaalihistoriallisen merkityksen ja näyttämään, että näillä tyhjillä alueilla ei ollut tulevaisuutta. Rakentajan mielestä oli aika ottaa ne modernin teknologian palveluksen tuottamaan nousevalle Suomelle sähköä, selventää Kauhanen.
Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamista johti vesivoimalaitos Kemijoki Oy, josta Suomen valtio omistaa yhä puolet. Tänä päivänä Kemijoki Oy:llä on vastuullisuusohjelma, jolla tuetaan yhteisöjä, joihin yhtiön toimet vaikuttavat.
Kotinsa jättäneen Kyllikki Tanhuan mielestä vanha kotiseutu ei suinkaan ollut tyhjää. Hänen mielestään seutu oli elinvoimainen. Aluetta olisi voinut Tanhuan mukaan lähteä kehittämään.
– Totta sinne olisi rakennettu tie, jos ihmiset olisivat sinne jääneet. Meillä oli hyvä elinvoima siihen saakka. Ei meiltä puuttunut mitään, eikä siellä ollut tyhjää. Kai siellä oli sitten kaikki tyhjää, jos tullaan ja kaadetaan kaikki metsä nenän edessä ja laitetaan vettä tulemaan, niin totta silloin alkaa olemaan tyhjää, ihmettelee Tanhua.
Kyllikki Tanhuan koti oli Laitin kylässä, joka jäi osittain Porttipahdan tekojärven alle.
Rakennushankkeesta jäi paikallisille huijattu olo
Ensimmäinen tiedotustilaisuus tekojärvien rakentamisesta pidettiin paikallisille vuonna 1955. Vuoden 1968 heinäkuussa vesi alkoi nousemaan alueen kyliin. Vuosikymmenen alkuun mennessä Kurujärven ja Laitin kylät olivat kadonneet veden alle.
Kauhasen tutkimuksen mukaan paikallisilla ei ollut hankkeeseen vaikutusvaltaa. Vaikka tekojärven alueella asuneet ihmiset saivat valtion korvauksia, jäi monille huono maku tekojärvien rakentamisesta.
– Kyllähän he jäivät yksin neuvottelemaan maakorvauksista. Monille tuli jälkikäteen olo huijatuksi tulemisesta, kertoo Kauhanen.
Kauhanen kertoo, etteivät monet saaneet tarpeeksi korvauksia, tai kaikkia luvattuja korvauksia ei toteutettukaan enää jälkikäteen.
– Monet kokivat, ettei tämä mennyt kaikkien sääntöjen mukaan, sanoo Kauhanen.
Paikalliset, jotka joutuivat jättämään kotinsa, ovat kokeneet suuren elämänmuutoksen. Siitä jäi heille koko elämän kestävä taakka, kertoo Jouni Kauhanen.
– Monethan selviytyivät sillä, että he kielsivät sen surun, jonka oman kodin menettäminen aiheutti.
”Minä olisin tykännyt asua siellä”
”Kurujärvellä oli hyvä elää”
Lapsuuden maisemat ovat usein Susanna Siepin mielessä. Kotitalo oli järven vieressä. Siellä oli helppo käydä lapsena uimassa ja kalastaa. Hillajängät olivat hyvät ja lähellä.
Sieppi muistaa, kuinka hänet valtasi suru silloin, kun hän jätti kotinsa loppuiäksi. Hän kertoo, että vaikka kyläläiset eivät koskaan enää palanneet, veden nousemisen jälkeen useat porot hukkuivat vanhoille asuinsijoilleen.
– Porot menivät takaisin kotiin, hän muistelee.
Elämä Kurujärvellä oli hyvää.
– Kun miettii nykyajankin metsäkylien elämää, niin ei tarvitse kuin ostaa kahvia ja sokeria. He joilla on poroja, heillä on lihaa ja voivat kylvää perunoita.
Filosofian tohtori Jouni Kauhanen väitteli aiheesta perjantaina 7. kesäkuuta Lapin yliopistossa. Kemijoki Oy ei ole vastannut Ylen haastattelupyyntöön aiheesta.