Aamulehden pitkäaikainen toimittaja Matti Kuusela myönsi viime viikolla julkaistussa elämäkerrassaan käyttäneensä fiktiota joissakin jutuissaan. Sen seurauksena Aamulehti ilmoitti poistavansa toistaiseksi yli 500 juttua verkkosivuiltaan.
Kuusela on palkittu useaan otteeseen jutuistaan.
Kuusela on saanut Valtion tiedonjulkistamispalkinnon, tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon, Sanomalehtien Liiton Vuoden paras sanomalehtijuttu -palkinnon, Bonnierin vuoden juttu -palkinnon, Aamulehden Sulka hattuun -palkinnon ja Kalle Kaiharin säätiön kulttuuripalkinnon.
Yle tutustui faktantarkistuksen asiantuntijan Johanna Vehkoon kanssa kolmeen juttusarjaan, jotka on nimetty palkintojen perusteluissa. Vehkoo on kirjoittanut Ylelle pitkään Valheenpaljastaja-sarjaa ja perehtynyt faktantarkistukseen kouluttajana ja tietokirjailijana.
Hän on työskennellyt Aamulehdessä vuosina 2003–2009, mutta tässä jutussa katsoo artikkeleita asiantuntijan roolissa. Vehkoo ei ole tehnyt artikkeleille faktantarkistusta, vaan kertoo jutussa siitä, mitä niistä voisi tarkistaa. Vehkoo ei väitä artikkeleiden sisältävän sepitettä.
Kirjassaan Kuusela on myöntänyt, että yhdessä palkitun artikkelisarjan osassa esiintyvät henkilöt olivat keksittyjä. Kuusela sanoo Ylelle, ettei palkituissa jutuissa ole muita keksittyjä osia.
Aamulehti ei luovuttanut artikkeleita Ylelle niiden tutkimista varten. Yle hankki artikkeleita luettavaksi lehtiarkistosta ja verkon historiatiedoista.
Aamulehti on palkannut selvityshenkilön käymään läpi poistettuja juttuja. On mahdollista, että osa jutuista palautetaan verkkoon.
Toimittajat Matti Kuusela ja Vesa Laitinen saivat tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon vuonna 1995 julkaistusta jutusta Sinivalkoinen valhe, vaikenemisen muuri rakoilee.
Kyse oli kaksiosaisesta juttusarjasta, joka paljasti vuoden 1983 yleisurheilun Helsingin MM-kisojen doping-skandaalin. Artikkelin mukaan kukaan suomalainen ei ollut antanut positiivista näytettä kisoissa.
Juttusarjassa kuitenkin kerrottiin, että suomalaisurheilijat söivät ”testosteronipillereitä kuin suklaarusinoita.”
Kuusela kertoo kirjassaan, että heidän oli alun perin tarkoitus tehdä dopingin käytöstä Laitisen kanssa kirja, mutta ”sitten saimme hieman yllättäen haastattelun, jonka halusimme heti julki.”
”Sen antoi yksi minulle ennestään tuttu urheilija. Hän kertoi, kiertelemättä, miten suomalaiset yleisurheilijat valmistautuivat ensimmäisiin eli Helsingin MM-kisoihin vuonna 1983. Kaikki käyttivät testosteronia eli miessukuhormonia”, Kuusela kuvailee.
Jutun ensimmäinen osa perustui siis pitkälti yhteen nimettömään lähteeseen, jonka Kuusela kirjassaan kertoo olevan yksi tuon vuoden suomalaisista MM-finalisteista, joita oli yhteensä 13.
Kuusela kertoo kirjassaan, ettei jutusta tullut ”edes yhtä ainoaa oikaisupyyntöä”.
Faktantarkistuksen ammattilainen Johanna Vehkoo kertoo, että nimettömien lähteiden käytöstä on käyty journalismissa viime vuosina paljon keskusteluita. Hän uskoo, että nykypäivänä tällaista uutista ei välttämättä julkaistaisi yhden nimettömän lähteen varassa.
– Tämä nimetön lähde tekee myös tosi pitkälle meneviä väittämiä jutussa, hän sanoo esimerkiksi, että sata prosenttia MM-kisojen finalisteista on käyttänyt testosteronia, Vehkoo huomauttaa.
Kuuselan työpari Vesa Laitinen sanoo Ylelle, että hän tietää, kenen haastatteluun juttu perustuu, mutta hän ei itse ollut mukana haastattelutilanteessa.
– Luotan juttuun edelleen täysin. Jutussa olisi ollut urheilutoimituksille useita jatkokulmia tarjolla. Silloin hämmästelimme sitä, että muu suomalainen media vaikeni kuoliaaksi aiheesta, Vesa Laitinen sanoo.
Jutussa on haastateltu myös pääuutisen oheen nimellä useita 1960–1970-luvulla kisoja voittaneita urheilijoita. Osa kertoo käyttäneensä dopingia, sillä se oli sallittua siihen aikaan.
Vehkoon mukaan muut jutussa olevat urheilijat vahvistavat ajatusta dopingin laajamittaisesta käytöstä, vaikka eivät suoraan kommentoikaan vuoden 1983 MM-kisojen käyttöä.
Juttusarjan jatko-osassa toimittajat vastuuttavat silloisia urheilujohtajia.
Vehkoon mukaan doping-uutisointi edustaa niin sanottua kovaa uutista, joka eroaa paljon Kuuselan kahdesta ulkomaanreportaasista, joista hän sai myös merkittävät palkinnot.
Vuonna 2006 Kuusela voitti Sanomalehtien liiton vuoden parhaan ajattoman jutun palkinnon. Palkinto tuli Kuuselan ja valokuvaaja Raine Lehtorannan juttusarjasta Tampereelta Timbuktuun ja takaisin.
Kuusela kertoo kirjassaan, että juttusarjan tavoitteena oli tehdä journalismin historiaa: jutut ja kuvat lähetettäisiin sitä mukaa kun toimittajan ja kuvaajan matka etenee.
Kuuselan juttusarja on edelleen luettavissa verkon historiatietoja tallentavan Wayback Machinen avulla. Artikkelisarjaa pääset lukemaan tästä linkistä. Yle ei ole saanut vahvistusta, onko palvelu tallentanut kaikki sarjan artikkelit.
Juttusarjassa kuvaillaan toimittajan ja kuvaajan seikkailua Länsi-Afrikassa. Artikkeleissa keskitytään pitkälti kaksikon kokemuksiin ja tuntemuksiin humoristiseen sävyyn. Tyyli on kaunokirjallinen.
Haastateltavia jutuissa ei ole juurikaan, mutta Kuusela kuvailee teksteissään joitain kaksikon tapaamia ihmisiä, kuten autonkuljettajia.
Toimittajan ja kuvaajan tutkimusmatkaan kuuluvat muun muassa oluen nautiskelu ja kasinolla käyminen.
Johanna Vehkoo huomauttaa, että suurelta osin juttusarja sisältää paljon kuvailua matkasta ja paikoista, joiden todenperäisyyden tietää enää vain kirjoittaja eli Kuusela itse.
Kuuselan pitkäaikainen työpari, juttusarjan valokuvaaja Raine Lehtoranta kuoli vuonna 2019.
– Yllättävänkin paljon asioita pystyy lopulta tarkistamaan, kun osaa käyttää luovia keinoja. Mutta kun kyse on melkein 20 vuoden takaisesta reportaasista, niin hyvin monen asian jäljittäminen on jo mahdotonta, varsinkin kun toinen todistaja on jo kuollut, Vehkoo toteaa.
Suomen tunnetuimman journalistipalkinnon Matti Kuusela ja Raine Lehtoranta saivat vuonna 2006.
Laaja juttusarja Bakusta Pekingiin sai vuoden juttu -palkinnon Bonnierin journalistipalkintogaalassa.
Kuusela kertoo kirjassaan, että juttusarjan ideana oli kulkea sama reitti, jonka marsalkka Mannerheim oli kulkenut sata vuotta sitten. Juttumatka kesti kuusi viikkoa.
Osa tästä juttusarjasta on luettavissa Wayback Machinen avulla, mutta kaikki artikkelit eivät ole tallentuneet palveluun. Juttuja pääset lukemaan tästä ja tästä.
Tähän palkittuun juttusarjaan liittyen Kuusela myönsi elämäkerrassaan keksineensä tarinoita Uzbekistanissa liikenneympyrässä ajaneille autoille ja henkilöille. Tämä osuus jutusta on yhä luettavissa Aamulehden verkkosivuilla. Juttuun on lisätty maininta sepittämisestä.
Kuuselaa luonnehtii kirjassaan tilannetta hänen ja kuvaajan ”onnen hetkeksi”.
”Olimme matkustaneet kaksi päivää yli vuorten ja sanoin Rainelle: nyt otetaan niin rennosti kuin ikinä mahdollista. Istutaan tässä penkillä kaikessa rauhassa, kuvaa sinä kaikenlaisia autoja, minä keksin niille tarinat”, Kuusela kertoo kirjassaan.
Kuusela sanoo nyt Ylelle, ettei hän ole koittanut johtaa lukijoita harhaan, vaan kyse on hänen tavastaan kertoa asioita.
– En Uzbekistan-osuudessaakaan väittänyt, että olisin haastatellut ihmisiä. Kun sen tarkkaan lukee, siinä sanotaan, että ”kuvataan ja kuunnellaan sitten autoja”. Minä en ole keksinyt haastateltavia, olen kuvitellut niille autoille tarinat, Matti Kuusela sanoo.
Faktantarkistuksen asiantuntija Johanna Vehkoo korostaa, että myös tarinallisessa journalismissa yksityiskohtien on oltava totta.
– Feature-jutun faktantarkistuksessa on usein kyse ihan yksinkertaisesti siitä, että tekstille ja sen kirjoittajalle esitetään kysymys ”mistä tiedät tämän?” Jos joku olisi kysynyt tämän liikenneympyräjutusta, sen julkaisun olisi pitänyt tyssätä siihen.
Vehkoon mukaan Kuuselan sepittämä kohtaus on lukijan luottamuksen pettämistä monin tavoin.
– Se on myös epäkunnoittavaa sen maan asukkaita ja kulttuuria kohtaan, että heidän oikeat tarinansa eivät ole kertomisen arvoisia, vaan joku toimittaja Suomesta voi keksiä näitä.
Myös Bonnier-palkittu juttusarja keskittyy hyvin pitkälti kuvailemaan toimittajan ja kuvaajan seikkailua kaunokirjalliseen ja humoristiseen sävyyn.
Kuvaustaan han-kiinalaisista Kuusela pyytää anteeksi juttusarjan viimeisessä osassa ja kehottaa lukijoitaan olemaan tuomitsematta ihmisiä. Kuusela päättää jutun kirjoittamalla pitkällisesti ihmisyydestä. Loppu on runollinen:
”Sama kude meissä kuin on unelmissa.”
Vehkoon mukaan myös tässä juttusarjassa matkakertomuksen yksityiskohtia on mahdotonta tarkistaa.
Vehkoo kiinnittää huomiota juttusarjan artikkeliin Samarkandista, joka keskittyy pitkälti siellä syntyneeseen sotapäällikkö Timur Lenkiin.
– Jutussa kerrotaan lennokkaita tarinoita Timur Lenkistä ja siteerataan hänestä tehtyä kirjaa mainitsematta kirjan nimeä ja kirjailijan nimeä. Tarkistaisin, onko tällainen kirja olemassa, Vehkoo toteaa.
Jutussa viitataan ”arabialaiseen elämäkerran kirjoittajaan”. Sotapäällikkö Lenkinistä on kirjoitettu paljon, mutta Yle ei ole kyennyt selvittämään kyseisen kirjan olemassaoloa.
Saman jutun yhteydessä olevaan humoristiseen faktalaatikkoon Kuusela on kirjoittanut motoksi: ”Jotkut tarinat ovat niin hyviä, että ne ovat totta, vaikka eivät ikinä tapahtuneetkaan”.
Samaa sitaattia Kuusela käyttää kirjassaan kohdassa, jossa hän kertoo keksineensä keskustelun hänen ja kirjailija Eeva-Liisa Mannerin välillä.
Aamulehti ei ole pyytänyt Kuuselalta apua selvitystyöhön
Matti Kuusela on aiemmin Ylelle arvioinut, että fiktiota on hänen jutuistaan ehkä vain seitsemässä. Hän on esimerkiksi haastatellut kihokkia suolla, laituria, erilaisia eläimiä ja kuolleita ihmisiä.
– Olen ajatellut, että ihmiset tajuavat, että kihokki ei anna haastatteluja, mutta näköjään sekin on raskauttavaa sitten, Matti Kuusela sanoo.
Kirjassaan Kuusela myös kertoo plagioineensa kirjailija Thomas Mannia vuonna 2008 jutussaan. Hän kertoo kirjoittaneensa Aamulehteen kuvitelman Neitsyt Marian matkasta Beetlehemiin, jonka kolme kappaletta ovat poimittu Mannin romaanista.
– Minulta pyydettiin jouluaaton lehteen joulusatua. Tämä kertomus Marian matkasta on tietty täyttä fiktiota, Kuusela sanoo.
Kuuselan mukaan tekstissä oli käytetty inspiraationa erilaisia kirjoituksia.
Kuuselan mukaan Aamulehti ei ole ollut häneen yhteydessä juttujen taustojen selvittämiseksi.
– Olen aika hämmästynyt, miksi minulta ei ole kysytty missään kohtaa apua, Kuusela sanoo.
Vehkoon mukaan Aamulehdellä on edessään mittava urakka. Hän uskoo, että lehden täytyy tehdä rajanvetoa, millä tarkkuudella juttuja tarkistetaan.
Vehkoo korostaa, että nyt paljastunut sepiteskandaali on täysin poikkeuksellinen suomalaisessa mediassa. Viime vuonna keskustelua herätti, kun Iltalehti poisti 33 ukrainalaisen avustajan juttua.
– Nyt puhutaan suomalalaisesta toimittajasta, ehkä jopa Suomen palkituimmasta toimittajasta.
Vehkoo pitää hyvänä, että tässä yhteydessä on keskusteltu laajasti myös faktantarkistuksesta, toimitusten editointikulttuurista ja päällikkötoimittajien vastuusta. Hän näkee kuitenkin kohun ikävänä kaikkien toimittajien kannalta.
– Se on karmea asia, jos yhdellekään lukijalle muodostuu sellainen käsitys, että journalismissa saa sepitellä asioita.
