Uskomme, että ”kunnolliseen” elämään kuuluu työ ja puurtaminen. Mutta käsitys siitä, paljonko sitä kullekin kuuluu, ei ole ihan johdonmukainen, Vesterinen pohtii.
Jamie Vesterinenväitöskirjatutkija
Helsingin Sanomat julkaisi alkuvuodesta artikkelin Jaana Karjalaisesta, jonka aamut alkavat viideltä sitruunavedellä ja intervallitreenillä. Juttu kuvailee kuinka Karjalainen on ohjelmoinut kaiken arkensa ajankäytön tarkasti ja tehokkaasti jo kymmenen vuoden ajan. Jutun keskustelukommenteissa häntä syytettiin ylisuorittamisesta ja uumoiltiin, että edessä on loppuun palaminen.
Joitakin päiviä myöhemmin Yle uutisoi Alma Tuuvasta, joka kertoo jääneensä vapaaehtoisesti työttömäksi sen sijaan, että uupuisi raskaassa työssä pienellä palkalla. Jälleen somen moraalipoliisien sormet nousivat heristelemään.
Vaikuttaa siltä, että meillä suomalaisilla on melko tarkat raamit sille, millaista suorittamista hyväksymme muilta. Sekä yli- että alisuorittaminen riipoo. Sopii kysyä, miksi?
Voisiko selitys löytyä suomalaisesta työmoraalista ja vaatimattomuuskulttuurista? Kunnollinen kansalainen kantaa kortensa kekoon, muttei tavoittele taivaita. Puurtaa tunnollisesti ja kiitosta pyytämättä, mutta pitää samalla huolen siitä, ettei jätä muita varjoonsa. Tietäähän vanha sanontakin: joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Mutta jos muiden tapa elää ottaa kovasti päähän, on ehkä syytä kysyä itseltään, onko itse asiassa omassa elämäntavassa jotain ahdistavaa? Hesarin artikkelin Karjalaiselle ja Ylen jutun Tuuvalle heidän elämäntapavalintansa näyttävät nimittäin kyllä toimivan.
Rutiineista sanotaan, että ne vähentävät psyykkistä kuormitusta ja stressiä sujuvoittamalla arkea ja tuomalla rakennetta päiviin. Toimivat rutiinit myös vapauttavat energiaa. Varsinkin autismikirjolla oleville erilaiset rutiinit ja rituaalit voivat olla hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeitä, mutta meille kaikille lienee hyväksi löytää itselle sopivat rutiinit.
Vaikuttaa siltä, että meillä on tarkat raamit sille, millaista suorittamista hyväksymme muilta.
Minulle on tärkeää esimerkiksi ottaa päivittäin kylmä suihku ja syödä muutaman kerran viikossa tismalleen samanlainen salaatti. Näitä ilman päiväni eivät lähde käyntiin ja arjestani tulee kaoottisen tuntuista.
Mutta voiko työttömäksi jättäytyminen olla arjen rutiini? Hiukan nurinkurisesti vapaaehtoisesti työttömäksi jättäytyminen poiki Alma Tuuvalle sen, että hän onnistui lopulta löytämään mielekästä osa-aikatyötä. Samalla hän koki tulleensa hyödyllisemmäksi yhteiskunnan jäseneksi. Ylen jutun lukijakommenttien kritiikkiä vapaamatkustajuudesta tämä ei kuitenkaan rauhoittanut.
Ei – vaikka samainen juttu toi ansiokkaasti esiin, miten käsityksemme siitä, kuka on vapaamatkustaja ja kuka ei, eivät ole loppuun asti ihan loogisia.
Kumpikaan, rikas tai köyhä, ei tee vapaa-ajallaan oikein mitään, jos joku muu ei suostu tekemään työtä.
Saatamme julkisesti ihailla varallisuutensa koroilla elävän rikkaan vapautta olla piittaamatta työnteosta, mutta tuomitsemme jyrkästi, kun työnteosta luopuukin köyhä.
Silti kukaan ei pärjää yksin, ei edes rikastu yksin. Tukien varassa ei voi toki elää ilman muiden verorahoja, mutta kumpikaan, rikas tai köyhä, ei tee vapaa-ajallaan oikein mitään, jos joku muu ei suostu tekemään työtä.
Joutenolo on jotain, johon emme oikein osaa suhtautua. Toisin oli pari tuhatta vuotta sitten.
Nykyisessä työkulttuurissamme joutilaisuudelle ei vaikuta olevan sijaa, – sen sijaan uupuminen on kasvava trendi.
Antiikin oppineet ajattelivat, että luovuus kukkii tylsyydestä. Siksi he pitivät huolen, että heillä oli riittävästi joutilasta aikaa. Joutilaisuus – latinaksi otium – merkitsi esimerkiksi sitä, että oli aikaa tehdä asiat huolellisesti ja kiireettömästi.
Otium ei tarkoittanut varsinaisesti laiskottelua, vaan sitä, että vapaata aikaa käytettiin esimerkiksi itsensä kehittämiseen. Kreikan kielen vastaava käsite skhole tulikin myöhemmin tarkoittamaan koulua.
Nykyisessä työkulttuurissamme joutilaisuudelle ei vaikuta olevan sijaa, – sen sijaan uupuminen on kasvava trendi. Siitä kerrotaan mediassa jatkuvalla syötöllä varoittavia esimerkkejä. Tuntuu, että burnoutista on tullut työelämässä liki normaalia. Suhtautumisessamme työntekoon on jotain pielessä.
Tutkimustenkin mukaan lyhennetty työviikko vaikuttaisi lisäävän niin tuottavuutta kuin hyvinvointia. Asiasta tehdään mediassa aika ajoin juttuja, mutta käytäntöön nämä opit eivät juuri näy silti siirtyvän, tai siirtyvät perin hitaasti.
Ihanne puurtamisesta on iskostunut syvälle. Niin syvään, että vaadimme kaikilta samaa.
Olisi aika ymmärtää, ettei ole lopulta kenellekään hyväksi, jos odotamme toisten suorittavan elämäänsä juuri omien mieltymystemme mukaan.
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa antiikintutkimuksen alalla.
