Nicolas Cage on nero tai narri. Hän saattaa olla molempia.
60-vuotias filmitähti on tehnyt elokuvissa kaikkea mahdollista. Hän on ollut ison budjetin hittien vetonaula ja näytellyt mieleenpainuvia rooleja pienissä elokuvissa, joista vain harva on kuullut.
2000-luvulla hänestä tuli meemi ja internetin vitsien kohde. Tuonkin ongelman hän on onnistunut selättämään.
Urani on ollut elektromagneettinen
Nicolas Cage
Mikä on Nicolas Cagen salaisuus?
Soitetaan videopuhelu Las Vegasiin ja otetaan selvää.
– Urani on ollut elektromagneettinen. Se on vetänyt minua syvemmälle näyttelemisen mahdollisuuksiin, mutta myös työntänyt minua luotaan. Se on ollut rakkauden ja vihan välistä aaltoliikettä, Cage sanoo ja hörppää energiajuomaa metallitölkistä.
Cagen näyttelemisestä muistetaan parhaiten se, mikä erottuu: isot eleet, oudot päähänpistot ja räväkät tunteenpurkaukset. Jo ensimmäisissä elokuvissaan hän elehtii ja räjähtelee niin, että on tulla ulos valkokankaalta.
Ylen saamassa yksityishaastatelussa Cage kutsuu itseään amatöörisurrealistiksi. Tavanomainen näytteleminen on vain yksi väri hänen paletissaan.
– Näytellessä voi tehdä monia asioita. Samalla tavalla kuin kuvataide voi olla fotorealistista tai surrealistisempaa niin kuin Goyan Saturnus syö poikansa tai Boschin Maallisten ilojen puutarha. Olen halunnut ottaa riskejä.
Alla videolla Nicolas Cage kertoo omin sanoin Kulttuuricocktailille, mitkä ovat hänen lempiroolinsa.
Näyttelijän oma suosikki hänen 1980-luvun rooleista on pienessä elokuvassa, jossa hän päästi vaihteen vapaalle.
Vampyyrin suudelmassa (1987) Cage huutaa, huitoo käsillään ja vetää kaiken överiksi. Yksi esikuva hänen näyttelemiselleen olivat 1920-luvun saksalaiset mykkäelokuvat, kuten Tri. Caligarin kabinetti ja Nosferatu.
Tyyli, jota Cage kutsui punk-näyttelemiseksi on jättänyt jälkensä hänen myöhempiinkin rooleihinsa.
Saan ideoita kaikesta elämästä. Joskus niitä tulee luonnosta, vaikka merenelävistä kertovasta ohjelmasta.
Nicolas Cage
Vastikään Suomessa vieraillut kulttiohjaaja Richard Stanley kertoi Cinema Orionin elokuvan Color Out of Space (2019) yleisölle, että hänen tehtävänsä kuvauksissa oli pitää Cage aisoissa. Kuvauksissa Cage muun muassa heittäytyi seisomaan päällään, kun hänen esittämänsä perheenisä kiisteli vaimonsa kanssa.
Kun kysyn Cagelta, mikä hänen roolitöitään inspiroi, on vastaus todella lavea.
– Minua inspiroivat perhe, lapseni, kirjojen lukeminen. Romaanihenkilöt, kuten Dmitri Karamazov ja kapteeni Ahab. Saan ideoita kaikesta elämästä. Joskus niitä tulee luonnosta, vaikka merenelävistä kertovasta ohjelmasta.
Cage voi olla nerokas ja surkea näyttelijä jopa yhden elokuvan aikana. Otetaan esimerkiksi hittielokuva Face/Off – Kahdet kasvot (1997).
Elokuvan alussa on kohtaus, jossa Cagen esittämä hullu terroristi ujuttautuu papiksi naamioituneena kirkkokuoron sekaan ja alkaa kouria laulavaa teinityttöä.
Lähikuva Cagen orgastisesta ilmeestä on niin outo, että elokuvaa katsoessani putosin kokonaan sen maailmasta. Onpa huonoa näyttelemistä!
Myös elokuvan juoni kuulostaa vitsiltä. Se kertoo terroristin ja FBI-agentin (John Travolta) kissa ja hiiri -leikistä, johon tulee lisää kierroksia, kun päähenkilöille asennetaan toistensa kasvot.
Face/Off on kuitenkin kaikkea muuta kuin vitsi. Se on toimintaelokuvaksi puettu tutkielma hyvästä ja pahasta.
Haluan kuitenkin kokeilla erilaisia tapoja äännellä, ilmehtiä ja liikkua, jotta näyttelemiseni pysyy kiinnostavana itselleni ja katsojille
Nicolas Cage
Yliampuvaa alkua lukuun ottamatta myös Cage on elokuvassa todella hyvä. Siinä missä Travolta käyttää elokuvan Nicolas Cagen näyttelijäntyylin matkimiseen, kantaa Cage kehossaan ja kasvoissaan sen, miltä pahimman vihamiehensä kehoon joutuneesta agentista oikeasti voisi tuntua.
Avain Cagen salaisuuteen on ehkä siinä, että liioittelu on tietoinen valinta. Hän vetää usein överiksi, mutta ei koskaan läskiksi.
– Yhdessä urani vaiheessa kävi hyvin selväksi, että vain 1970-luvun erittäin realistista tapaa näytellä pidettiin hyvänä näyttelemisenä. Haluan kuitenkin kokeilla erilaisia tapoja äännellä, ilmehtiä ja liikkua, jotta näyttelemiseni pysyy kiinnostavana itselleni ja katsojille, Cage kertoo.
Ehkä Cagen salaisuus piilee siinä, että hänen tapansa näytellä synnyttää kitkaa. Se hankaa sitä vastaan, mitä olemme Hollywood-elokuvissa tottuneet näkemään.
Silloin kun tuo kitka toimii, se kipinöi. Toisinaan se taas on yksinkertaisesti liikaa.
Vielä vuosituhannen vaihteessa tuntui, että Nicolas Cage ei voi tehdä mitään väärin. Sitten kaikki muuttui.
Cagesta oli tullut tähti, jonka isot palkkiot toivat hänelle yhä turvallisempia rooleja. Yhdessä vaiheessa hänestä yritettiin muovata Johnny Deppin kaltaista Disney-sankaria National Treasure -elokuvissa.
The Wicker Manin (2007) ja Ghost Rider: Koston hengen (2011) kaltaiset flopit veivät yleisön kiinnostuksen. Vuoden 2010 tienoilla paljastui myös, että Cage oli miljoonaveloissa.
Velat eivät olleet ihme, sillä tähti tunnettiin tuhlailevasta elämäntavastaan. Uransa huipulla hän omisti kaksi linnaa, saaren Bahamasaarilta, maailman ensimmäisen Teräsmies-sarjakuvan ja tyrannosauruksen kallon.
Viimeksi mainitun hän palautti Mongolian valtiolle, kun kävi ilmi, että se oli varastettu.
Ilmeisesti juuri rahahuolet saivat Cagen valitsemaan työnsä määrääväksi periaatteeksi laadun sijasta määrän. 2010-luvulta alkaen hänet on nähty loppumattomassa määrässä DVD:lle ja suoratoistopalveluihin tehtyjä tusinaviihde-elokuvia.
Internet on pullollaan Nicolas Cagen ilmeitä, eleitä ja raivareita. Videoita, kuten ”Nicolas Cage loses it” tai ”full cage”.
Cage oli yksi ensimmäisistä meemiksi muuttuneista Hollywood-tähdistä. The Wicker Man -elokuvan kehnoutta alleviivaava kuva Cagesta, jonka kasvoilla kiipeilee mehiläisiä, levisi netissä kulovalkean lailla vuonna 2007.
Cagen ylilyövä näytteleminen on helppoa riistaa meemiyttämiselle. Kohtaukset irtoavat helposti lyhyiksi ilmaisuvoimaisiksi klipeiksi. Ne on kuin tehty netissä levitettäviksi.
Meemien todellinen tragedia liittyy juuri asiayhteydestä irrottamiseen. Kun överi ilme tai ele irrotetaan muusta elokuvasta, katoaa sen takana ollut syy näkyvistä. Jäljelle jää pelkkä kaistapäinen vaikutelma.
Katsoessaan koostetta raivareistani ihmiset saavat jonkinlaisen epäsuoran purkutien haluilleen ja vieteilleen.
Nicolas Cage
Meemimieheksi muuttuminen vahingoitti Cagen mainetta. Hän ei enää hallinnut julkisuuskuvaansa. Meemit eivät tuottaneet rahaa eivätkä ne tuoneet katsojia niille elokuville, joista ne olivat peräisin. Ennemminkin ne saivat ihmiset pitämään häntä huonona tai vähintäänkin outona näyttelijänä.
Tätä nykyä Cage suhtautuu meemimaineeseensa melko rennosti.
– Uskon, että niillä on kaikessa naurettavuudessaankin jotain viihdearvoa ihmisille. Katsoessaan koostetta raivareista he saavat siitä jonkinlaisen epäsuoran purkutien haluilleen ja vieteilleen.
Nicolas Cage ei olisi legendaarisen maineensa veroinen jos hän ei onnistuisi mahdottomassa. Niinpä hän on viime vuosina kokenut renessanssin, jossa meemiytyminen on kääntynyt hänen voitokseen.
Alkujaan elokuvista irrotetut pätkät nauroivat Cagen överiydelle. Kasautuessaan ne ovat kuitenkin alkaneet viestiä muutakin. Hyvä esimerkki tästä on Night of Too Many Cages -komediatapahtuman traileri. Se on riemastuttava, mutta samalla se myös juhlii Cagen näyttelijäntyön monipuolisuutta.
Cage on myös löytänyt tiensä takaisin hyviin elokuviin. Hän on valinnut pienempiä projekteja, joissa on päässyt ottamaan taas riskejä. Samalla hän on tehnyt outoudesta entistäkin ilmeisemmän rakennuspalikan elokuvarooleilleen.
Yksi elokuva, joka hyödyntää ja koettelee Cagen kykyjä äärimmilleen on Panos Cosmatosin psykedeelinen kauhuelokuva Mandy (2018). Elokuvan muotoon puettu painajaisuni ei ole heikkohermoisille, mutta sen äärimmäisyys on kuin tehty Cagen irtiottoja varten.
Osa Cagen viimeaikaisten roolien tehoa on siinä, että yleisö tahtoo nähdä, kun hän heittää turvavaljaat nurkkaan.
– Olen halunnut rikkoa rajoja tehdäkseni rooleja, joita on kiinnostava katsoa. Niin kuin Edward G. Robinson, joka näytteli niin että kipinöi.
Monia Cagen viime vuosien onnistumisista leimaa se, että niitä on mahdoton kuvitella jonkun toisen esittämiksi. Paras tällainen ilmentymä Cagen hyödyntämisestä on fine dine -ravintoloiden maailmaan sijoittuva rikostrilleri Pig (2021). Siinä hänen esittämänsä erakoitunut huippukokki lähtee pelastamaan ainoaa ystäväänsä, kaapattua tryffeliporsasta.
Pig matkii asetelmansa Taken ja John Wick -elokuvilta, mutta se toimii täysin eri logiikalla kuin pullisteleva macho-toiminta. Hiljainen trilleri purkaa kostoelokuvien genren palasiksi ja kyseenalaistaa niiden väkivaltaisen maailmankuvan.
Nerokkainta Pigissä on se, että Cagen rooleihin liittyvä arvaamattomuus on läsnä räiskyvyyden sijaan räjähtämisen uhkana. Kitka syntyy nyt vähäeleisyydestä.
Jäähyväiset elokuville?
Tammikuussa 60 vuotta täyttänyt Cage sanoo, että ikä ei tunnu miltään.
– En tiedä milloin alan tuntea oloni vanhaksi. Minusta tuntuu ihan samalta kuin aina. Olen ehkä vähän harkitsevampi ja vähän vähemmän impulsiivinen, mutta fyysisesti oloni ei ole muuttunut.
Yhden päätöksen ikääntyminen on kuitenkin tuonut tullessaan. Cage kertoi joulukuussa suunnittelevansa elokuvauran lopettamista.
Kun kysyn asiasta, näyttelijä sanoo, että ei aio jättää kokonaan taidemuotoa, joka särki 15-vuotiaana hänen sydämensä.
– Enemmänkin on kyse siitä, että kynnys tulee olemaan paljon korkeammalla kuin ennen. Jos saan fantastisen käsikirjoituksen elokuvaan, johon voin tuoda jotakin henkilökohtaista, niin teen sen.
Suomessa elokuvateattereihin juuri tullut uusin Nicolas Cage -elokuva Dream Scenario (2023) on tästä hyvä esimerkki. Cage esittää siinä keski-ikäistä lukio-opettajaa, jonka elämä mullistuu, kun ihmiset joka puolella maailmaa alkavat nähdä hänestä unia.
Elokuva kysyy, miltä tuntuisi jos kaikki maailman ihmiset tuntisivat sinut – olisiko se siunaus vai painajainen?
Kuka voisi olla parempi vastaamaan kysymykseen kuin Nicolas Cage? Myös Dream Scenarion ohjaaja Kristoffer Borgli kertoo näyttelijän suhtautuneen alusta asti intohimoisesti elokuvaan.
– Heti ensimmäisessä sähköpostissaan Cage kertoi tuntevansa tämän henkilön. Hän sanoi tämän elokuvan kertovan täsmälleen siitä, minkä hän on käynyt läpi.
