Yksi väittää, että meillä kasvaa vain karjanrehuksi tarkoitettu nurmi – toinen inttää, että koko eläintuotanto pitäisi vaihtaa kasveihin. Molemmat ovat väärässä, Joona pohtii.
Juuso Joonamaanviljelijä, agronomi
Viime vuosina minua on lähestynyt moni sellainen, joka on päättänyt hankkia palan maata tai vanhan maatilan. Tarkoitus on ollut viljellä omiksi tarpeiksi, ehkä muillekin. Minulta on kysytty, miten viljelyn voisi aloittaa?
Kun puolestani kysyn maalajista, maan rakenteesta, ravinnetilasta tai ojituksesta, näistä ei ole usein mitään tietoa. Juuri ne pitää kuitenkin selvittää ihan ensin, jotta voi arvioida, mikä tilalla on ylipäänsä mahdollista. Esimerkiksi savimaalla ilman kastelumahdollisuutta vihannesten viljely on yhtä tuskaa, multavalla hietamaalla taas helpompaa.
Olen havainnut maalajin merkityksen kouriintuntuvasti oman tilamme savisilla pelloilla. Yksipuolisilla viljelykierroilla, voimakkaalla muokkauksella ja runsaalla lannoitteiden sekä torjunta-aineiden käytöllä yritimme aikoinaan ottaa maasta kaiken irti. Nyt kun tavoitteena on resurssitehokas, kannattava ja uudistava ruuantuotanto, maksamme maalle velkaamme palauttamalla sinne elämää ja eloperäistä ainesta.
Olen havainnut maalajin merkityksen kouriintuntuvasti oman tilamme savisilla pelloilla
Tärkeimpiä keinojamme ovat monivuotiset ja -lajiset nurmet. Meidän tilalla nurmea hyödyntävät vain mikrobit, hyönteiset, linnut ja villieläimet. Investointi karjanpitoon tai biokaasulaitokseen ei näytä laskelmissamme houkuttelevalta. Vihannesten viljely kasvimaalla on onnistunut, mutta vain pitkäjänteisellä maan parantamisella sekä runsaalla kompostin ja katteen käytöllä.
Meidän tilalla nurmea on helppo kasvattaa verrattuna vihanneksiin. Ja vaikkei nurmi meillä karjanrehuksi päädykään, kuten yleensä on tapana, juuri nurmen kasvatuksen hyvällä menestymisellä eläintuotannon puolustajat perustelevat lihan ja maidon suurta roolia Suomen ruuantuotannossa.
Mutta on toinenkin koulukunta. Eläintuotannon ympäristövaikutuksista, eettisistä ongelmista ja tautiriskeistä huolestuneet haluaisivat korvata eläintuotannon kasvistuotannolla.
Väitän molempien leirien olevan väärässä.
Eläintuotantoa on tuilla työnnetty pohjoiseen, koska siellä ei kasva muka mikään muu kuin karjanrehuksi kelpaava nurmi.
Kasvintuotannon valikoimaa määrittää monesti maalaji, kysyntä ja tuet. Eläintuotantoa on tuilla työnnetty pohjoiseen, koska siellä ei kasva muka mikään muu kuin karjanrehuksi kelpaava nurmi.
Kuitenkin juuri Etelä-Suomen kivennäismaille tarvittaisiin nurmea viljelykiertoon. Se tukisi ruokakasvien tuotantoa, koska osana viljelykiertoa nurmi parantaa maan rakennetta sekä vähentää lannoitteiden ja torjunta-aineiden tarvetta. Nurmet parantavat lisäksi ympäristön monimuotoisuutta.
Olisiko fiksumpaa jakaakin tukea – ei leveysasteen, vaan maalajin perusteella?
Pari viimeistä kesää ovat olleet äärimmäisen kuivia. Pohjanmaan multavat ja vettä hyvin pidättävät maat ovat tuottaneet Etelä-Suomen kuivia savikoita paremmin.
Eikö olisi siis fiksua, jos nykyistä 350 miljoonan euron kansallista maataloustukea ohjattaisiinkin pohjoisen sijaan etelän tiloille? Eli tuki jaettaisiin maalajin – ei leveysasteen perusteella.
Pohjoisessa kasvaa nimittäin kyllä muukin kuin pelkkä nurmi. Viljelijäkaverini tuottaa ehkä maailman maukkaimpia nauriita Sodankylässä: tietenkin osana viljelykiertoa kauran, nurmen ja lammaslaitumien yhdistelmänä.
Tulisiko sitten vihannesten viljelyyn soveltuvilla maalajeilla keskittyä pelkästään vihannesten tuotantoon? Näin on tehtykin. Vihannesten viljely on keskittynyt esimerkiksi Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan, perunantuotanto Pohjois-Pohjanmaalle ja mansikka Pohjois-Savoon.
Samalla kuitenkin kasvitauti- ja sääriski on kasvanut näillä tuotantokeskittymillä. Perunantuotantoalueella viljelijän täytyy ruiskuttaa peltojaan ruttoa vastaan monta kertaa kesässä, kun keskittymän ulkopuolella voi pärjätä kokonaan ilman kemiallista torjuntaa. Ja jos sää sadonkorjuuaikaan on jollakin tuotantokeskittymällä surkea, se tekee loven koko valtakunnan satomääriin.
Tarvitsemme vähemmän keskittymistä ja erikoistumista, ja enemmän eläin-, kasvin- sekä ja bioenergiantuotannon yhteiseloa.
Maatalouden olosuhteet muuttuvat ilmastonmuutoksen myötä. Mutta meillä on suhteellista etua. Globaalissa tarkastelussa me hyödymme esimerkiksi runsaista vesivaroistamme, kauramme on vaaleaa ja marjamme maukkaita. Eron huomaa, kun maistaa alkukesän tuontimarjoja.
Ilmaston muuttuminen korostaa ruokajärjestelmän muutostarvetta. Tarvitaan sopeutumista ja sietokykyä. Pelkän tuotantomäärän tavoittelusta täytyy päästää irti.
Ratkaisu on olosuhteiden ja luonnon kantokyvyn mukaan alueellisesti tasapainotettu tuotantorakenne: vähemmän keskittymistä ja erikoistumista, enemmän hajautettua eläin-, kasvin- ja bioenergiantuotannon yhteiseloa.
Voisiko sellainen ruuantuotanto olla silti myös tehokasta, olosuhteita sietävää ja kannattavaa?
Todennäköisesti – vastaus kun riippuu mittareista, ja ne ovat lopulta poliittinen arvovalinta.
Juuso Joona
Kirjoittaja on maanviljelijä ja ruuantuottaja
