Tutkijat varoittavat, että ilmastonmuutos etenee huolestuttavaa tahtia. Samalla osa ihmisistä elää kuin ilmastonmuutosta ei olisikaan.
Sosiaalisessa mediassa ja uutisissa on tänä kesänä kiertänyt ranskalaiskuvaajan Maximielien Lamyn lehtikuva aurinkotuoleissa istuskelevasta pariskunnasta uimarannalla lähellä Bordeaux’ta.
Kuva on herättänyt huomiota, sillä pariskunnan taustalla vastarannalla näkyy metsäpalosta kohoava, valtava savupatsas. Kuvan perusteella metsäpalo ei kuitenkaan pariskunnan kesäpäivää juuri häiritse.
Ilmastonmuutoksen psykologiaa tutkinut psykologi ja tietokirjailija Julia Sangervo nostaa esille useita syitä, miksi osa ihmisistä ja yhteiskunnallisista toimijoista vaikuttaa sivuuttavan ilmastokriisin, vaikka sen vaikutukset olisivat nähtävissä suoraan silmien edessä.
Yksi niistä on uhkien normalisoituminen. Sangervon mukaan tutkimuksessa puhutaan shifting baseline -syndroomasta, jonka voi kääntää löyhästi muuttuvan perustason ilmiöksi.
– Jos elinympäristömme muuttuu hitaasti ja totumme esimerkiksi maastopalojen yleistymiseen, seuraava sukupolvi ei välttämättä koe sitä enää hälytystilana. Ihmiset ovat kuin kattilassa keitettävät sammakot. Olemme huonoja reagoimaan vaaraan, kun se tapahtuu riittävän hitaasti ja ehdimme tottua uuteen tilanteeseen.
Lisäksi toistuva altistus samanlaiselle, uhkaavalle informaatiolle voi ajan mittaan vaimentaa aiheeseen liittyviä tunnereaktioita. Vastaava ilmiö toistuu esimerkiksi kriisi- ja sotauutisoinnin yhteydessä.
Sangervo kirjoitti ihmisten suhtautumisesta ilmastonmuutokseen keväällä julkaistussa kirjassa Psykologian vallan kumous – Irti terapiakulttuurista (Vastapaino 2026).
Sangervo on myös vihreiden aluevaltuutettu, varakansanedustaja ja Tampereen kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja.
Epämiellyttävä ristiriita
Ihmisellä on Sangervon mukaan taipumus pyrkiä vähentämään ristiriitaa keskenään yhteensopimattomien uskomusten, arvojen ja toiminnan välillä. Tämä ristiriita voi aiheuttaa hyvin epämiellyttävän tunteen, jota kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi.
Osa ihmisistä voi Sangervon mukaan pitää ilmastokriisiä vakavana asiana ja ilmastopäästöjen vähentämistä tärkeänä, mutta haluta samalla elää tavalla, joka tuottaa paljon päästöjä.
– Yksi mahdollisuus on muuttaa omaa toimintaa, mutta usein helpompaa on muuttaa selitystä esimerkiksi niin, että ”ei minun tekemisilläni ole väliä” tai ”Suomi on niin pieni maa”, tai jopa uskottelemalla itselleen, että ehkä ilmastonmuutosta ei ole oikeasti olemassakaan.
Samanlainen ristiriita voi näkyä myös yhteiskunnan tasolla.
Samalla kun tiedeyhteisö viestii, että ilmastonmuutos etenee vaarallista tahtia ja esimerkiksi fossiilisista polttoaineista pitäisi luopua, samalla uutissivulla voi törmätä mainokseen, joka taas kannustaa ylikuluttamiseen, Sangervo huomauttaa.
– Ihmismieli pyrkii aina ylläpitämään harmoniaa, jolloin kaksi päinvastaista asiaa ei voi olla totta samaan aikaan. Tämä voi tuntua hyvin epämiellyttävältä.
Kognitiivista dissonanssia ilmenee Sangervon mukaan monissa muissakin asioissa ilmastonmuutoksen lisäksi.
– Ihmiset pyrkivät säilyttämään johdonmukaisen kuvan sekä itsestään hyvänä ihmisenä että maailmasta ennakoitavana paikkana.
Yksilö ei voi ratkaista kriisiä
Passiivisuus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ihminen välittäisi.
Sangervon mukaan yhteiskunnassa on valitettava taipumus kääntää rakenteelliset ongelmat yksilöiden ongelmiksi.
Yksilöiden vastuuttaminen näkyy Sangervon mukaan sekä ilmastokriisissä että esimerkiksi mielenterveyskriisissä.
– Ilmastokriisin ratkaisuksi tarjotaan usein yksittäisen kuluttajan hiilijalanjäljen tarkkailua ja mielenterveyskriisin ratkaisuksi taas terapiaa ja mindfulness-harjoituksia.
Sekä ihmistä että luontoa kohdellaan hänestä ikään kuin rajattomasti venyvänä resurssina.
Kasvavat vaatimukset voivat Sangervon mukaan johtaa ihmisillä esimerkiksi työuupumukseen ja luonnossa taas ympäristön monimuotoisuuden kuihtumiseen.
– Kun yhteiskunnassa näkyy näin laajamittaista pahoinvointia, ratkaisu ei voi olla pelkästään se, että diagnosoimme ja hoidamme yksittäisiä ihmisiä. Meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisissa oloissa ihmiset elävät, eikä vain pyrkiä sopeuttamaan ihmisiä sairastuttaviin olosuhteisiin.
Ilmastokriisin kohdalla tulisikin Sangervon mukaan keskittyä ennen kaikkea rakenteellisten ongelmien korjaamiseen. Se tarkoittaa käytännössä poliittisia päätöksiä.
Sangervo huomauttaa, kuinka paljon perehtymistä pelkkä arkinen ruokakauppakäynti voi edellyttää, jos haluaa pyrkiä vastuullisiin kulutusvalintoihin.
– Näiden valintojen tekeminen olisi ihanteellisesti todella helppoa, eikä meidän pitäisi törmätä tilanteisiin, joissa saatamme vahingossa ostaa tuotteen, jonka tuotanto kiihdyttää ilmastokriisiä.
Otsonikato pysähtyi yhteisellä sopimuksella
Ihmisten kulutusvalinnat eivät tietenkään ole merkityksettömiä. Otsonikadon korjaaminen on Sangervon mukaan kuitenkin hyvä esimerkki sitäkin tehokkaammista rakenteellisista toimista.
Ilmatieteen laitoksen mukaan otsonituhon paheneminen estettiin kansainvälisen sopimuksen avulla, jossa sovittiin otsonia tuhoavien kemikaalien tuotannon ja käytön lopettamisesta. Kaikki maailman maat allekirjoittivat sopimuksen.
Myös ilmastonmuutos yritetään pysäyttää maailmanlaajuisella sopimuksella.
EU on tunnetusti tehnyt kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, mutta otetta on nykyisellä kaudella jossain määrin höllennetty teollisuuden hyväksi. EU-komissio esitti tuoreeltaan kevennyksiä muun muassa päästökauppaan, jonka tarkoitus on ollut kannustaa teollisuusaloja luopumaan fossiilisista polttoaineista.
Samaan aikaan lämpenemisen seuraukset ovat alkaneet näkyä yhä selvemmin.
Sangervo pitää EU:n päätöksiä lyhytnäköisinä. Hänestä olisi tärkeää, että suuret instituutiot ja yhteiskunnalliset päättäjät johtaisivat esimerkillään maailmaa tehokkaisiin ilmastotoimiin.
Tämä olisi hänen mukaansa signaali myös ihmisille, että tilanteen tulisi kiinnittää heidänkin huomionsa.
– Minusta on käsittämätöntä, että peruutetaan niistä vähistäkin ilmastotavoitteista, joita olemme jo saaneet aikaan, kun toimia olisi koko tämän ajan pitänyt tehdä vielä enemmän.
Sangervo ei kommentoi, aikooko hän asettua ehdolle vihreistä ensi kevään eduskuntavaaleissa.
– Opiskelin ensin psykologiaa ja tein sen jälkeen siitä tutkimusta. Turhauduin siihen, että tutkimustietoa on paljon, mutta sitä ei kuulla riittävästi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Se on keskeinen syy, miksi hakeuduin politiikkaan.
