Myötätunto on meille hyve, mutta luonnonsuojelussa se voi olla myös ongelma. Pahimmillaan lisätään luontokatoa ja eläinten kärsimystä, Rönkä kirjoittaa.
Kun punarinta värjöttelee takatalven kourissa pihallani, pilkon sille manteleita. Puutunko silloin luonnonvalintaan: autanko lajitovereitaan heikompaa lintuyksilöä säilymään hengissä?
Lintulaudallani käy suuri joukko sini- ja talitiaisia. Tuottaako talviruokinta niille kilpailuetua esimerkiksi erittäin uhanalaisen hömötiaisen kustannuksella?
Olen kulkenut lintuluodoilla ja nähnyt supikoirien ja minkkien aiheuttamia tuhoja. Silti minua surettaa, kun näitä vieraspetoja metsästetään.
Luonnon logiikassa ei tunnu olevan sijaa myötätunnolle.
Luonnossa yhden elämä ja hyvinvointi edellyttävät usein toisen kärsimystä ja kuolemaa. Luonto-ohjelmat tihkuvat samaa olemassaolon kamppailua. Vaikka luonnon logiikassa ei tunnu olevan sijaa myötätunnolle, empaattista käyttäytymistä on havaittu useilla eläinlajeilla. Näin on erityisesti tietyillä nisäkkäillä ja linnuilla. Ihmisen aivojen rakenne, sosiaalisuus ja kulttuuriset tekijät mahdollistavat kyvyn laaja-alaiseen empatiaan.
Viime vuosina on alettu varsinkin eläinsuojelun kannalta keskustella niin sanotusta myötätuntoisesta luonnonsuojelusta. Siinä eläinyksilöiden hyvinvointi on keskeisintä: luonnonsuojelutoimetkaan eivät saisi aiheuttaa sitä, että eläinyksilö kärsii.
Perinteinen suojelubiologia näkee asian paljon julmemmin. Suojelun tehtävä on turvata populaatioiden, lajien ja ekosysteemien säilyminen. Tavoitteen eteen voidaan uhrata yksilöitä: haitallisia vieraslajeja voidaan metsästää, uhanalaisen lajin saalistajia tai kilpailijoita voidaan vähentää tai lajin populaatiota pienentää, jos se on elinympäristön kantokykyyn nähden liian suuri. Eläimen voi tappaa myös tutkimuksen tarkoituksiin. Näissäkin tapauksissa toimien on tietenkin oltava tieteellisesti perusteltuja, laillisia ja eettisesti kestäviä.
Käynnissä on jatkuva nollasummapeli: toisen voitto on toisen tappio.
Vaikka kaikilla eläinyksilöillä voisi katsoa olevan oikeus hyvään elämään, luonnossa eri eläinyksilöiden hyvinvointi ei ole toisistaan riippumatonta. Käynnissä on jatkuva nollasummapeli: toisen voitto on toisen tappio. Esimerkiksi vieraslajit vievät elintilaa alkuperäiseltä lajistolta.
Italiassa keskeytettiin 1990-luvulla vieraslajina leviävän harmaaoravan poisto-ohjelma eläinsuojelusyistä. Seuraus oli, että alkuperäinen, paikallinen punaoravakanta hävisi. Yhden lajin yksilöihin kohdistunut myötätunto lisäsi toisen lajin yksilöiden kärsimystä, ja sen lisäksi kärsijäksi joutui luonnon monimuotoisuus.
Empatia saattaa johtaa harhaan, jos se ei yhdisty tutkittuun ekologiseen tietoon. Myötätuntomme ohjaamana huomiomme ei myöskään jakaudu tasaisesti. Kalaverkkoon hukkuva saimaannorpan kuutti herättää myötätuntoa, mutta entä verkkoon kuolevat kalat? Entä kasvit, sienet tai maaperän eliöt ja muut lajit, joita emme arjessamme edes havaitse?
Jos lajit joutuvat kilpailemaan suosiostamme, empatia luontoa kohtaan muuttuu vain yhdeksi ihmiskeskeisyyden muodoksi.
Myötätuntoisessa luonnonsuojelussa yhtenä tavoitteena on pidetty, että luonnon ”annettaisiin ottaa valta”. Tämänkin ajatuksen voi haastaa. Jos emme saa estettyä vaikutustamme ekosysteemeihin, kuten vieraslajien leviämistä, emme mielestäni voi sanoutua irti myöskään aiheuttamiemme seurausten hillitsemisestä tai korjaamisesta.
Toisaalta empatia lisää ymmärrystä luonnosta, muokkaa ympäristöasenteita ja kasvattaa motivaatiota luonnon suojeluun sekä arjessa että poliittisessa vaikuttamisessa. Haluamme suojella sitä, mihin meillä on tunneyhteys. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, mikä on se luonto, jonka asemaan asetumme?
Jos lajit joutuvat kilpailemaan suosiostamme, empatia luontoa kohtaan muuttuu yhdeksi ihmiskeskeisyyden muodoksi.
Ehkä perinteisen ja empaattisen luonnonsuojelun toimivin kompromissi on niin sanottu ekologinen empatia. Se keskittyy lajienvälisiin riippuvuussuhteisiin. Empatia liittyy silloin kykyyn hahmottaa oma paikka ekosysteemeissä. On ymmärrettävä ekosysteemien toimintaa ja omien toimien vaikutusta siihen.
Siten ekologisen empatian käsite linkittyy kiinnostavasti myös viisauteen, joka voidaan määritellä kyvyksi nähdä asiat laajemmissa yhteyksissään, esimerkiksi oma elämä osana luontoa.
Meillä on edellytykset myös ekologiseen empatiaan, ja sitä voidaan vahvistaa esimerkiksi luontokasvatuksella, luontoyhteyttä kehittämällä sekä taiteen avulla.
Ekologinen empatia edellyttää tietoa ja ymmärrystä, jotta tunteemme kohdistuvat luontoon kokonaisuutena. Se auttaa myös ohittamaan tai ylittämään ihmiskeskeisyyttä päätöksenteossa. Silloin hyötyvät sekä yksilöt että luonnon kokonaisuus.
Mia Rönkä
Kirjoittaja on ympäristöekologian dosentti Turun yliopiston biodiversiteettitieteiden laitoksesta. Hän on poiminut lupiineja, muttei ole osallistunut vieraspetopyynteihin.
