Kelorakentamiseen keskittyneen Huliswoodin hallissa Karstulassa tuoksuu puulle, mutta yrittäjä Olli Möttösen työpöydällä on yhä enemmän tyhjää tilaa.
– Käytännössä rakennusmateriaalia ei enää saa, Möttönen sanoo.
Suomessa on kaksi yritystä, jotka ovat käyttäneet merkittäviä määriä kelopuuta: Möttösen Huliswood ja iisalmelainen Kelorakennus Puustinen.
Kelorakennus Puustisen toimitusjohtaja Marko Puustinen kertoo, että yritys sai viimeisen kotimaisen kelokuorman maaliskuussa.
– Varastossa on materiaalia vielä tälle vuodelle, mutta ensi vuonna se on loppu, hän sanoo.
Jatkossa yritys keskittyy tavanomaiseen hirsirakentamiseen.
Lähes puoli vuosisataa kestänyt kelorakentamisen kultakausi Suomessa on siis käytännössä päättynyt.
Venäjältä keloa ei tällä hetkellä tuoda, ja suomalaisissa metsissä se on käynyt hyvin vähiin.
Metsissä jäljellä olevat kelot jätetään useimmiten paikoilleen tukemaan luonnon monimuotoisuutta, vaikka nykyiset metsänkäsittelyohjeet eivät suoraan kiellä kelon keräämistä.
Metsäluonto tarvitsee keloa
Itä-Suomen yliopiston metsien häiriöekologian professori Tuomas Aakala ja Suomen ympäristökeskuksen tutkimusprofessori Panu Halme eivät ihmettele lainkaan sitä, että kelopuuta ei enää ole.
Halme sanoo, että on pikemminkin hämmentävää, että keloa on Suomesta saatu näinkin pitkään.
– Kelopuun loppuminen kertoo siitä, että suojelematon suomalainen metsämaisema on tosi intensiivisessä metsätalouskäytössä.
Luonnon kannalta kelot ovat tärkeitä.
– Keloihin erikoistuneista lajeista hirveän iso osa on uhanalaisia. Sekin osoittaa, että keloja on todella vähän, Halme sanoo.
Uutta keloa ei enää synny
Tuomas Aakala kertoo, että käytännössä keloja ei ole Etelä-Suomessa ollut koko 1900-luvulla. Suurin syy ei kuitenkaan ole kelorakentaminen.
Keloa on vuosien saatossa käytetty moneen, rakentamisen lisäksi muun muassa poltettavaksi ja Pohjois-Suomessa ainakin 1960–1970-luvuilla myös selluksi.
Uutta kelopuuta ei ole päässyt enää vuosikymmeniin tai jopa vuosisatoihin muodostumaan. Metsistä on jo ennen tehometsätalouden alkua hakattu isoja, järeitä puita, joista olisi voinut kehittyä keloja.
Aakala kuvailee keloa uusiutumattomaksi luonnonvaraksi.
On mahdollista, että kelottuminen vaatii esimerkiksi metsäpalon, joita ei nykyään enää käytännössä ole.
– Se tiedetään, että nykyisistä säästöpuista ei tule keloja, Aakala sanoo.
Aakalan mukaan Venäjällä keloja on edelleen enemmän kuin Suomessa, mutta sielläkin niiden määrä on vähenemässä.
Roskapuusta design-tuotteeksi
1980-luvulla alkanut Lapin matkailubuumi nosti kelon arvoa, ja iso osa Suomen rakentamiskelpoisesta kelopuusta päätyi matkailurakentamiseen.
Olli Möttönen ryhtyi tuomaan keloa Venäjältä 1990-luvun lopussa.
Yhteistyö suomalaisten huippusuunnittelijoiden kanssa on 30 vuoden aikana tuottanut kelomökkejä, -ravintoloita ja -kylpylöitä ympäri Suomea ja maailmaa.
Eniten vientiä oli Keski-Eurooppaan, mutta kelodesign on tehnyt kauppansa myös Yhdysvalloissa ja Japanissa.
Vaikka raaka-aine on loppu, keloa kysytään edelleen.
– Äskettäin tuli yhteydenotto sisustusarkkitehdiltä New Yorkista. Hän halusi keloa kylpylän saunaan Montanaan. Piti vastata, että valitettavasti se ei käy, kertoo Möttönen.
Kunnon keloa on vain kansallispuistoissa
Möttönen kertoo, että rakennuskelpoista keloa on syntynyt vain pohjoisissa oloissa, joissa puu kuivuu hitaasti.
1980-luvulla Sallan yhteismetsissä yritettiin tehdä tekokeloja. Mäntyjä kaulattiin niin, että ne alkoivat kuivua pystyyn.
– Liian nopeasti kuivuneen puun pintakerros jää ”höttöiseksi”. Lisäksi niiden väri on erilainen mitä aidossa, luonnollisesti pystyyn kuivaneessa puussa, sanoo Möttönen.
Yksityismetsistä saattaa vielä löytyä joitakin yksittäisiä rakennuskelpoisia kelopuita.
– Kunnon keloa löytyy Suomessa enää vain kansallispuistoista, Möttönen sanoo.
