Nykyinen tunneilmapiiri on outo yhdistelmä positiivista psykologiaa, äärimmäisiä tunteita ja epämääräisiä sotaskenaarioita, Mannevuo kirjoittaa.
Mona Mannevuotutkijatohtori
Nykyisin kaikki arkisetkin asiat näyttävät kytkeytyvän vakaviin, mutta epämääräisiin uhkakuviin. Havahduin ilmiöön joulukuussa, kun Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Charly Salonius-Pasternak yhdisti Ylen aamussa kansanterveyden maailmanpolitiikkaan.
Huomiota saaneessa lausunnossaan Salonius-Pasternak kannusti suomalaisia ryhtiliikkeeseen, koska jokaisen reserviläisen tulisi olla elämänsä kunnossa fyysisesti ja henkisesti vuonna 2025. Myös kotivara tulisi hoitaa kuntoon heti eikä ylihuomenna.
Tutkijoiden työhön kuuluu keskustelun herättäminen, mutta lausunto aiheutti monessa levottomuutta. Reserviläisliiton toiminnanjohtaja Minna Nenonen kertoi Helsingin Sanomille puhelimen soineen Ylen aamun lähetyksen jälkeen tiuhaan.
En ihmettele: onhan se eri asia hakea salilta kesäkuntoa kuin taistelukuntoa.
Sotaan tai sen uhkaan yhdistyy voimakas tunnelataus. Tunteet ovat tarttuvia ja tahmeita, joten pienikin lausahdus voi jäädä kuulijan mieleen tai kaivautua ihon alle.
Itse jäin Ylen aamun lähetyksen jälkeen pohtimaan henkistä kuntoa. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Mistä tietää olevansa henkisesti elämänsä kunnossa? Miten sitä edes voi mitata?
Onko henkinen kunto taas joku uusi erikoistaito?
Eikö se riitä, että käy töissä ja lenkillä.
En oikein ymmärtänyt, miten armollisuus ja itsemyötätunto liittyvät kaikkialla vellovaan sotaretoriikkaan.
Henkinen kunto herätti hämmennystä muissakin, joten Yle kääntyi asiantuntijoiden puoleen. Lempeään sävyyn kirjoitetussa jutussa kävi ilmi, että henkinen kunto on kaikkea muuta kuin sotaisa olotila. Se on positiivisuutta, toiveikkuutta ja armollisuutta.
Oleellista olisi ymmärtää, ettei henkinen kunto tarkoita superihmisyyttä. Elämä on hyvällä pohjalla jo silloin, kun arki sujuu ilman jatkuvaa pinnistelyä ja yliyrittämistä.
Ymmärsin heti kyseessä olevan lenkkeilyä vaikeampi laji. Sitä en oikein ymmärtänyt, miten armollisuus ja itsemyötätunto liittyvät kaikkialla vellovaan sotaretoriikkaan.
Kiireiset ja vakavat asiat sekoittuvat mahdollisiin riskeihin ja erittäin spekulatiivisiin uhkakuviin.
Nykyinen tunneilmapiiri on outo yhdistelmä positiivista psykologiaa, äärimmäisiä tunteita sekä epämääräisiä sotaskenaarioita. Vaara piilee kaikkialla, mutta synkistellä ei saa, koska päivittäinen stressi voi koitua kohtaloksi.
En käytä kovin aktiivisesti mitään sosiaalista mediaa, mutta lähes kaikki alustat vaikuttavat olevan täynnä sekavaa tunteisiin käyvää mössöä, josta on vaikeaa saada otetta.
Vai mitä pitäisi sanoa kuvavirrasta, jossa sympaattiset kissavideot yhdistyvät järkyttävään sotakuvastoon sekä tuttujen ja tuntemattomien sairauksiin ja henkilökohtaisiin kriiseihin?
Eikä siinä mitään, sellaista jälkimoderni elämä on. Sekavaa.
Tunteiden historian tutkijana olen kuitenkin pohtinut sitä, kykenevätkö ihmiset lopulta siirtymään kovinkaan hyvin tilanteesta, tunnetilasta tai alustasta toiseen. Jos ihminen olisi rationaalinen olento, terveysuutiset eivät saisi perusterveitä ihmisiä tolaltaan.
Sirpaleisessa mediaympäristössä asioilla ei aina näytä olevan mittasuhteita. Kiireiset ja vakavat asiat sekoittuvat mahdollisiin riskeihin ja erittäin spekulatiivisiin uhkakuviin.
Uutisia selaillessa jää yhä useammin tunne sitä, että tässä on nyt jokin tilanne päällä. Tai että minun pitäisi nyt heti olla valmistautumassa johonkin.
Jää epäselväksi, mihin, mutta mitään hyvää se ei taida olla.
Olipa ihmisen mielessä oleva uhkakuva realistinen tai ei, se voi aiheuttaa niin sanottua ennakoivaa ahdistusta.
Ihmiset sietävät epävarmuutta eri tavoin, toiset paremmin kuin toiset. Terveyskirjaston ahdistuneisuutta käsittelevässä artikkelissa todetaan, että nykyisin monet kokevat ahdistusta uutisista, maailman tilanteesta sekä ympäristöön ja terveyteen liittyvistä huolista.
Olipa ihmisen mielessä oleva uhkakuva realistinen tai ei, se voi aiheuttaa niin sanottua ennakoivaa ahdistusta. Myös Mielenterveystalo ohjeistaa monen muun toimijan tavoin, miten esimerkiksi sotaan liittyviä uutisia, huolia ja epävarmuutta voi käsitellä.
Selaillessani ahdistuksen hallintaan liittyviä monia kirjoituksia hämmennyin yllättävästä asiasta. Ne muistuttavat huomattavan paljon lontoolaisessa lääketieteen historian arkistossa lukemiani toisen maailmansodan aikaisia tunteiden hallinnan ohjekirjasia.
Vuosikymmeniä vanhat ohjekirjaset suunnattiin kansalaisten ahdistuksen hallintaan kriisiaikana. Uudemmat neuvot taas ohjeistavat käsittelemään yleisempää menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen liittyvää ahdistusta.
Turvallisuuspuhe on tärkeää, mutta kaikki tämä saa miettimään, onko nykyinen epämääräisiä uhkakuvia sisältävä tunneilmapiiri jo liiankin synkkä.
Hermothan siinä menee, jos on koko ajan joku tilanne päällä.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on yliopistotutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Hän tutkii työlääketieteen historiaa, erityisesti väsymyksen muuttuvia merkityksiä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Helsingin yliopiston kantoja.
