Mitä pidemmälle julkisen perusterveydenhuollon ahdinko etenee, sitä helpompi on perustella panostuksia yksityiseen, Aurora Lemma pohtii.
Aurora Lemmalääkäri, toimittaja
Kävin Yleisradiossa otattamassa itsestäni tämän tekstin kolumnistikuvan. Kävi, kuten usein käy: ihmiset alkavat puhua terveydestään kuultuaan, että olen lääkäri. Kolumnikuvaajani kertoi olevansa huolissaan omasta terveydenhuollostaan.
On helppo ymmärtää, miksi. Kuvaaja on jäämässä eläkkeelle parin vuoden kuluttua. Silloin hän siirtyy työterveyshuollosta julkiseen perusterveydenhuoltoon.
Mikä tahansa ehdotus, jossa työterveysjärjestelmän asemaa pohdittaisiin kriittisesti, herättää ärtymystä.
Työterveyshuolto on kestoesimerkki suomalaisen terveydenhuollon eriarvoisuudesta. Se on tavallaan myös nurinkurinen esimerkki, sillä työterveyshuolto itsessään toimii hyvin. Siksi mikä tahansa ehdotus, että järjestelmän asemaa pohdittaisiin kriittisesti, herättää yleensä ärtymystä.
Näin kävi myös raportille, jonka Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) julkaisi viime vuonna. Keskustelunavaus työterveyshuollon vapaaehtoisten sairaanhoitopalveluiden asemasta tyrmättiin alle viidessätoista minuutissa julkaisunsa jälkeen, kun EK, KT, SAK, Akava ja STTK julkaisivat raporttia kritisoivan kannanoton.
On hyvä selventää, mistä oikeastaan puhutaan, kun aiheena on työterveyshuolto. Työterveyshuolto voidaan karkeasti jakaa lakisääteiseen ja vapaaehtoiseen. Ensimmäinen sisältää työhön liittyviä terveysasioita kuten terveystarkastuksia, työkyvyn tukemista ja työhön liittyvien sairauksien hoitoa. Tämän lakisääteisen työterveyshuollon asemaa ei kyseenalaista kukaan.
Olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ylihoitaa terveitä ja alihoitaa monia apua tarvitsevia.
Sen sijaan jälkimmäinen – vapaaehtoinen työterveyshuolto – on jossain määrin ekstraa. Vaikka sen suorat kulut valtiolle ovat hyvin pienet, epäsuoria kustannuksia – esimerkiksi työnantajien osittaisesta verovähennysoikeudesta johtuvia – ei tarkkaan edes tiedetä.
Suurin ongelma on kuitenkin se, että nykyisessä monien toimijoiden terveydenhuoltohimmelissä olemme tilanteessa, jossa järjestelmä ylihoitaa terveitä ja alihoitaa monia apua tarvitsevia, kuten eläkeläisiä ja työttömiä.
Samaan aikaan työterveys on myös ison rahan bisnes. Se kilpailee menestyksekkäästi samasta työvoimasta, jota julkinen puolikin tarvitsee.
Pahimmillaan ollaan tilanteessa, jossa työterveyslääkärit kirjoittavat työnantajien vaatimia sairauslomatodistuksia flunssapotilaille, ja samaan aikaan potilaat julkisella puolella odottavat lääkäri- ja hoitajapulan vuoksi pitkässä hoitojonossa apua vakavampiin terveysongelmiin.
Tuoreen tutkimuksen mukaan työterveyshuollon asiakkaat käyttävät kokonaisuudessaan enemmän lääkärin palveluita, ja ohjautuvat sitä kautta käyttämään enemmän myös sairaaloiden avohoidon palveluita.
Ehdotuksia järjestelmän uudistamiseksi on monia, kuten se, että työantajan verovähennysoikeus terveyspalvelujen kustannuksista koskisi vain lakisääteistä työterveyshuoltoa. Tällaiset avaukset tyrmätään usein saman tien edellä kuvatulla argumentilla: rajoittamista ei tule edes harkita, koska nykyinen työterveyssysteemi toimii niin hyvin.
Toisin kuin julkinen perusterveydenhuolto – voisi perään lisätä, ja usein lisätäänkin. Julkinen terveydenhuoltohan on vastuussa koko väestöstä, viime kädessä myös sen työssä käyvän osan terveydenhuollosta.
Mutta kyseessä on myös kehäpäätelmä ja itseään vahvistava kierre: mitä huonommin julkinen perusterveydenhuolto toimii, sitä helpompi on perustella yksityisen, mukaan lukien työterveyshuollon suosimista.
Pahimmillaan työterveyslääkärit kirjoittavat sairauslomatodistuksia flunssapotilaille, ja samaan aikaan potilaat julkisella puolella odottavat hoitojonossa apua vakavampiin terveysongelmiin.
Nykyinen hallitus esimerkiksi nosti yksityisten lääkärikäyntien Kela-korvauksia julkisen puolen hoitojonoihin vedoten. Lyhyellä tähtäimellä se saattaa auttaa – mutta mitä mahtaa tapahtua, kun aikaa kuluu enemmän? Muutos tuskin vähentää päällekkäistä hoitamista, saati edistää henkilökunnan saamista julkiselle puolelle.
Ja Kela-korvauksen nostaminen herättää toisenkin kysymyksen: ketkä oikeastaan hyötyvät eniten? Jo nykyisellään tulotaso vaikuttaa Suomessa vahvasti siihen, miten lääkärille pääsee. Myös työterveysjärjestelmän sisällä korkeampi tulotaso yhdistyy korkeampaan palveluiden käyttöön.
Kela-korvausten järjestämiselle on esitetty myös julkista terveydenhuoltoa tukevia vaihtoehtoja.
Luulen että kolumnikuvaajani elämäntilanteessa useimmat olisivat halukkaita pohtimaan nykyistä järjestelmää kriittisesti. Mutta ongelma on, että mitä paremmin niille, joilla on varaa valita, turvataan palvelut muualta, sitä vähemmän heillä saattaa olla halua julkisen puolen parantamiseen.
Terveydenhuoltohan toimii heille jo oikein hyvin.
Aurora Lemma
Kirjoittaja on helsinkiläinen lääkäri ja toimittaja, joka ihmettelee, kuinka helposti itsenäisen kansallisen tutkimuslaitoksen selvitys voidaan ohittaa syyttäen sitä asenteellisuudesta.
