Arkipäivän ylle kavunneen johtohahmon edessä me heilutamme häntää kuin koirat, Enqvist kirjoittaa.
Kari Enqvistkirjailija, emeritusprofessori
Suomalaisten tiedetään haikailevan vahvaa presidenttiä. Meissä on ripaus mentaliteettia, joka kannatteli myös Mussolinin fasismia. Siihen kuuluu kuvitelma kansan ja johtajan välisestä suorasta yhteydestä, joka ohittaa demokraattisesti valitut mutta usein riitaisat puolueet.
Jotkut unelmoivat edelleen Kekkosesta. Vieläkin saatetaan toivoa, että presidentti jyrähtäisi. Sanoisi kunnolla ja että sen jälkeen kaikki olisi mystisellä tavalla paremmin.
Aiemmin reippaasti kritisoitua poliitikkoa suojaa äkkiä presidentti-instituution panssarilasi.
Presidentiksi valitun henkilön uskotaan muuttuvan erehtymättömäksi tietäjäksi. Aiemmin reippaasti kritisoitua poliitikkoa suojaa äkkiä presidentti-instituution panssarilasi.
Arkipäivän ylle kavunneen johtohahmon edessä me heilutamme häntää kuin koirat. Epäilemättä taipumus liittyy ihmisen yleisiin psykologisiin rakennepiirustuksiin. Ehkä se on vaikuttanut jopa jumalien syntyyn.
Suomalaisten suhdetta vallanpitäjiin on mainiosti kutsuttu Aaron Perttilän valtio-opiksi ”Välskärin kertomuksien” hahmon mukaan. Tämän mukaan tarvitaan vain kuningas ja kansa, kaikki muu on haitaksi.
Tämä ei sinänsä ole mielenkiintoista. Mielenkiintoisempaa on pohtia, miltä tilanne näyttää juuri virkaan valitun presidentin näkökulmasta.
Vaali-illan jälkeisenä aamuna hän on edelleen sama ihminen kuin vuorokautta aiemmin. Häneen ei yöllä ole vuodatettu minkäänlaista pyhää henkeä.
Katsooko hän silti panssarilasinsa takaa valtakuntaansa oitis omasta ylivertaisuudestaan vakuuttuneena? Vai pelottavatko suuret saappaat?
Kansa voi luulla, että jos herrojen lausumia ei ymmärrä, vika on kuulijassa. Mutta oikeasti epäselvä puhe on osoitus epäselvästä ajattelusta.
Menneet esimerkit vihjaavat, että pikkuhiljaa presidentti alkaa uskoa omaan valtioviisauteensa.
Vuonna 1984 toimittajiin kyllästynyt presidentti Mauno Koivisto vertasi näitä sopulilaumaan. ”Tästä lähtien pidän huolta, ettei kukaan selitä ajatuksenjuoksujani – en edes minä itse”, Koivisto sanoi.
Tämä oli merkillistä puhetta henkilöltä, jonka pitäisi olla arvojohtaja. Miten kansa voi seurata, jos ei tiedetä, mihin ollaan menossa?
Vaikeaselkoisuus onkin ollut Suomen presidenttien suosiossa. Näin voi vaikuttaa syvälliseltä. Keksitään ilmaisuja, jotka antavat ymmärtää, että kyseessä ovat tavisten tavoittamattomissa olevat monimutkaiset asiat. ”Kollektiivinen turvajärjestelmä” ja ”postsovjeettinen trauma”, analysoi Tarja Halonen virolaisia.
Kansa voi luulla, että jos herrojen lausumia ei ymmärrä, vika on kuulijassa. Mutta oikeasti epäselvä puhe on osoitus epäselvästä ajattelusta.
Vaarana on myös eräänlainen trumpismi, illuusio maailmanpolitiikan hallinnasta.
Trump on luvannut tehdä Putinin ja Zelenskyn kanssa diilin, joka lopettaa Ukrainan sodan vuorokaudessa. Suomen presidentti puolestaan on kautta aikojen pyrkinyt tekemään diilejä venäläisten kanssa. Esimerkkinä vaikkapa vuoden 2015 pakolaistulva itärajalla, jonka loppumista on pidetty Niinistön henkilökohtaisena voittona.
Mutta voi tietenkin pohtia, mitä tuo diili mahtoi opettaa venäläisille. Oliko se osaltaan pontimena vuoden 2023 pakolaisvirtaan?
Arvojohtajuus on erittäin problemaattinen käsite.
Presidentti alkaa helposti muistella tekemisiään valikoivasti. Hän saattaa ylikorostaa omaa kaukonäköisyyttään. ”Kuten jo vuosia sitten taisin tulla sanoneeksi”, hän tokaisee mielellään.
Ehkä hän alkaa oikeasti uskoa olevansa arvojohtaja. Sehän on käsite, joka ei perustu mihinkään lakiin vaan on vedetty hatusta.
Pahanilkisten mielestä vain, jotta presidentti saisi tekosyyn sotkeutua asioihin, jotka eivät hänelle perustuslain mukaan kuulu.
Puhe arvojohtajuudesta on mielestäni esimerkki kekkoskaipuusta. Viisaan presidentin pitäisi muka pystyä kertomaan, miten työmarkkinaneuvottelut hoidetaan tai kuinka köyhyys poistetaan Suomesta.
Arvojohtajaksi ei kuitenkaan tulla pelkällä julistuksella. Esimerkiksi Nato-prosessissa joidenkin mielestä presidentti Niinistölle kävi hieman kuin vanhassa vitsissä, joka kuuluu: ”Minä olen heidän johtajansa, mihin suuntaan he menivät?”
Arvojohtajuus on erittäin problemaattinen käsite. Presidentin vallan vaivihkaisen laajentamisen sijaan pitäisi ennemmin pohtia sen tarkempaa rajaamista. Suomi ei tarvitse kuningasta.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kirjailija ja emeritusprofessori. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
