Taidon esiin saaminen jääkiekkonäyttämöllä vaatii valmennukselta paljon muutakin kuin äärimmilleen vietyä kontrollointia ja paksua pelikirjaa, kirjoittaa Jussi Paasi.
Jussi Paasitoimittaja
Mitä luovaa työtä tekevä ihminen tarvitsee?
Ensimmäisenä tulee mieleen tila. Tila, jossa voi toteuttaa luovuuttaan, kehittää ja näyttää taitojaan, vailla pelkoa epäonnistumisesta. Luovuus vaatii tilaa.
Lisäksi tarvitaan ainakin luottamusta, rohkaisua, vapautta ja oikeanlaista, luovuutta ruokkivaa ympäristöä.
Entä mitä luovan työn tekijä ei tarvitse?
Ainakaan sitä, että joku jatkuvasti kyttää, tarkkailee, luo toiminnalle liian ahtaat raamit, eikä luota tekijään.
Tuollaista pohdin, kun Helsingin IFK:n kausi katkesi SM-liigassa jo puolivälierävaiheeseen. Lahden Pelicans oli parempi voitoin 4-3.
HIFK analysoitiin ennen kauden alkua suurimmaksi mestarisuosikiksi. Miten ihmeessä mitalipelit sitten jäivät stadilaisilta haaveeksi?
Väitän, että merkittävä syy on siinä, ettei HIFK:ssa osata käsitellä luovan työn tekijöitä.
Ylivalmentamista ja liikaa kontrollointia
Jääkiekkoilijan työ on luovaa työtä. Se vaatii tilaa ja kaikkea tämän kommentin alussa mainittua. Helsingin IFK:ssa ei ollut tilaa luovuudelle, ainakaan riittävästi. Luovuus oli kahlittu.
Miten se kahlittiin?
Ylivalmentamisella, pelaajien liiallisella kontrolloinnilla.
Ville Peltosen ura valmentajana on vielä melko lyhyt, mutta nyt siitä on jo nähtävissä monen suomalaisen valmentajan perisynti. Pelaajien pakottaminen liian ahtaaseen muottiin.
Se muotti tukahduttaa pelaajien luovuuden, kyvyn esiintyä. Jääkiekkoilijan työnkuva on pitkälti samanlainen kuin esiintyvällä taiteilijalla. Ottelu on yleisölle tehtävä näytelmä.
Taidon esiin saaminen lätkänäyttämöllä vaatii valmennukselta paljon muutakin kuin äärimmilleen vietyä kontrollointia ja paksua pelikirjaa.
Ei, en suinkaan tarkoita, että joukkueen pitäisi pelata ilman pelitapaa. Jokaisella joukkueella on oltava sellainen. Samaan tapaan kuin näytelmässä on käsikirjoitus. Mutta pelitapa ei saisi koskaan kahlita peliä ja pelaajia. Päin vastoin, sen pitäisi mahdollistaa luovuus.
Kun esiintyjät on ohjelmoitu toimimaan liian robottimaisesti, se tukahduttaa luovuuden. Puolivälierissä HIFK nousi kolmen tappion takaa tasoihin ja siihen maagiseen seiskapeliin, mutta kauden isossa kuvassa punapaidat näyttivät toistuvasti peleissä ilottomilta ja ahdistuneilta.
Virheitä pelkäävä joukko. Samalta näytti muuten vuosi sitten Lauri Marjamäen luotsaama Oulun Kärpät.
Pelaaja ei ole kone
HIFK:ssa pelaajien tiukka kontrollointi ulottuu myös kaukalon ulkopuolelle. Kaikkea mitataan ja tilastoidaan hurjalla pieteetillä. Voitte kysyä viime vuosien aikana IFK:ta edustaneilta pelaajilta, miltä se tuntuu.
Kontrolloinnista on varmasti jonkinlaista hyötyä pelaajien palautumisen, monipuolisen ruokavalion tai riittävän unen määrän mittaamisessa. Hyvä renki, mutta huono isäntä.
Yhdelläkään kännykkäsovelluksella tai tekoälyn luomalla ravinto-ohjelmalla ei kuitenkaan ratkaista tärkeää pudotuspeliottelua. Data ei tule avuksi, kun tiukimmassa mahdollisessa paikassa pitäisi loihtia oivaltava syöttö tai tehdä läpiajosta jatkoerässä maali.
HIFK:ssa, kuten valitettavan monessa muussakin suomalaisessa urheilujoukkueessa, näytetään uskovan sokeasti siihen, että biomekaniikka yhdistettynä pelin ja pelaajien kontrollointiin tuottaa tulosta.
Varmasti tuottaisi, jos ihminen olisi kone. Onneksi ei ole.
Ehkä HIFK:ssa ymmärretään jatkossa, mitä luovuus tarkoittaa ja mitä sen esiin saaminen edellyttää.
Jääkiekko on taitolaji, jonka keskiössä on aina pelaaja.
Pelaaja on esiintyvä taiteilija, jota ei saa kahlita.
